Tuhti koira-annos

Pienellä perehtymisellä suomennetun mangan valikoimaan selviää, että koirat ovat suosittu aihe julkaisuohjelmissa. Esimerkiksi viime vuoden lopulla sekä Ivrea (Häntä pystyyn!) että Punaisen jättiläinen (Anju & Sankarikoira Jiroomaru) julkaisivat omat koiraisat sarjakuvansa, jotka molemmat olivat myös sisällöltään onnistuneita. Ja nyt on taas aika koirauutuuden, kun jälleen yksi Yoshihiro Takahashin manga kääntyy suomeksi.

Mikäs on koirista sarjakuvaa julkaistessa, kun koira on monen suomalaisen mielestä se paras eläinkumppani. Kun tuttu mangaka on saanut avukseen käsikirjoittaja Akira Iton, on tuloksena tuhti kokoelma tarinoita ihmisen ja koiran kumppanuudesta parillakin jännällä tapahtumaympäristöllä.

Aiemmassa Takahashi-arviossani kehuin Jiroomaru-tarinaa siitä, että ihmisillä on siinä suuri rooli. Kaikki Takahashin lukijat eivät ihmisten osuudesta yhtä paljoa välitä, mutta ihmiset tuovat tarinoihin usein mukanaan rahtusen realismia koirien yltäessä mitä ällistyttävimpiin suorituksiin. Ihmisten keskeinen osuus pätee jälleen tässäkin pokkarissa ja tälläkin kertaa se toimii.

Koiria ja isäntiä on paksu, noin 260-sivuinen pokkari seitsemällä tarinalla. Löyhästi tarinoita yhdistää Takuma Shuuichi -niminen hahmo ja tämän suku, jonka ympärille tarinat koirista tavalla tai toisella limittyvät. Minkäänlaista punaista lankaa tai taustajuonta tarinoiden välillä ei kuitenkaan ole, vaan ne on tarkoitettu itsenäisiksi.

Jokainen tarinoista käsittelee koiran ja ihmisen välistä suhdetta sekä karikoineen että onnenhetkineen. Mieleenpainuvimpia tarinoita olivat saksanpaimenkoira Adelista kertova Koira liekkimeressä sekä tätä seuraava stoori Isoäidin koira, jossa koirapääosa kuuluu labradorinnoutaja Tessille. Näissä kahdessa kertomuksessa käsikirjoittaja Ito on ottanut teemakseen kaksi harvakseltaan - etenkään suomennetussa mangassa - esiintyvää teemaa. Adelin tarina sijoittuu suomalaisittain jopa eksoottiseen miljööseen sota-ajan Japaniin. Lisäksi se kertoo tarinan Japanin armeijan käyttöön koulutetuista sotakoirista, mikä on Iton mukaan vähän käsitelty aihe Japanissakin. Lisää tällaista, tahtoisi sanoa!

Tessin kohdalla sinänsä yksinkertaisen tarinan kumppanuudesta tekee virkistäväksi ihmispääosan vanha nainen. Varttuneempi ikäryhmä ei ymmärrettävästi ole nuorille suunnattujen sarjakuvien runsaimmin käytetty päähenkilötyyppi, mutta silloin tällöin nähtynä se tuo uutta näkökulmaa muutoin tuttuun tarinaan.

Sillä tuttuja pokkarin tarinat asetelmaltaan ovat niiden keskeisen teeman ollessa ystävyys. Tekijät haluavat selvästi osoittaa koiran voivan olla ihmisen paras ystävä, mutta että kahden lajin ja yksilön välinen yhteys vaatii töitä sen molemmilta osapuolilta. Tätä tarinoissa tuodaan eri ympäristöihin asetettuna niin usein esille, että toisinaan tarinoihin meinaa tulla jopa saarnaava sävy. Onneksi tuo sävy onnistutaan kuitenkin pitämään enimmäkseen aisoissa. Sarjakuvan sanoma kyllä välittyy tarinan ja kuvituksen kautta ilman, että sitä tarvitsee erikseen osoittaa.

Mutta kannattaako Koiria ja isäntiä sitten kantaa kotiinsa marketin hyllyltä? Kannattaa, mutta siellä itsestään selvällä reunaehdolla, ettei lukija ole allerginen koirille, mitä tulee niihin sarjakuvan aiheena. Jos tämä ehto ei ole este, saa paksun pokkarin ostamalla kyllä vastinetta sillä vajaalla seitsemällä eurolla, joka julkaisusta täytyy jättää kaupan kassaan vastineeksi.