tiistai 15. joulukuuta 2015

Ihmisdraamaa koirahöysteellä

Kun uutinen Yoshihiro Takahashin paljon toivotun Hopeanuoli -mangan suomijulkaisusta tuli vuonna 2010, ei monikaan luultavasti osannut nähdä, että reilut viisi vuotta myöhemmin kauppoihin pukattaisiin jo kahdeksas Takahashin manganimike. Pokkareissa lukemat ovat vielä vaikuttavammat, sillä onhan Anju & Sankarikoira Jiroomaru jo pokkareissa mitattuna jossain 70+ lukemassa. Tähän kun lisätään vielä tieto- ja taidekirjat sekä erikoisjulkaisut, tekijän vierailut Suomessa ja tieto parista ensi vuonna julkaistavasta Takahashin mangasta, voi sivustaseuraaja olettaa ensimmäisen julkaisupäätöksen osuneen oikeaan.


Takahashi on - etenkin Suomessa, mutta vuosien ajan myös Japanissa - profiloitunut koira-aiheisiin sarjakuvissaan. Iso osa näistä sarjoista myös sijoittuu omaan sisäiseen maailmaansa, niin sanottuun Ginga-universumiin. Sinne myös nyt käsillä oleva uutuus orvosta Anju-tytöstä ja tämän koiranpentukumppani Jiroomarusta on sijoitettu. Tosin kytkös on löyhä ja tekijän omien sanojen mukaan tuotu tarinaan vasta kustantajan sitä ehdotettua. Tarina toimii hyvin omillaan ilman, että tekijän muuta tuotantoa tarvitsisi tuntea lainkaan.

Menetettyään perheensä auto-onnettomuudessa pienenä tyttönä, muutti Anju isoisänsä luo vietettyään ensin aikaansa setänsä perheessä. Kun Yoshi-vaarikin kokee tapaturmaisen lopun, ei Anjulle jää ketään koiria lukuunottamatta, sillä setänsä luona kaltoin kohdelluksi tullut tyttö kiinnostaa sukulaisiaan vain isoisän perinnön kautta.



Tarina on täynnään surullisia ja hankaliakin aiheita, joista selkeimmin esitetään perheväkivaltaa. Samoin surua herättää entisten perheenjäsenten etääntyminen toisistaan. Tapa, jolla nämä teemat on esitetty, osuu lukijaan ja saa tämän ajattelemaan. Tässä sarjakuvassa Takahashilla on selkeä sanoma.

Pokkarin loppua kohden meno tarinassa kiihtyy ja paikoittaisesta liiallisestakin kiirehtimisestä huolimatta tarinan lopetus on onnistuttu rakentamaan hyvin. Yllätyksellinen lopetus jää hyvin mieleen muusta tekijän tuotannosta ja viimeistään se nostaa tarinan paljon korkeammalle tasolle kuin pari edellistä Takahashin lyhyttä suomennettua koiratarinaa, Koirasoturi Gamu ja Fang.



Niin ja se kytkös muihin Ginga-sarjoihin. Se todellakin on vain maininta, jota ilman sarja toimisi aivan samoin kuin nyt. Jiroomaru on Weedin serkun Yukin pentu, eli Rikin lapsenlapsenlapsi. Mainittu kytkös jää tälle maininnan tasolle. Oikeastaan toivoisi, että Takahashi tekisi Ginga-maailmasta samankaltaisen sukupuun kuin mitä Don Rosa on tehnyt Aku Ankan maailmaan. Se helpottaisi tällaisen kevyemmin tarinoihin perehtyneen lukijan koirien keskinäisten sukulaisuussuhteiden selvittelyä.

Anju & Sankarikoira Jiroomaru ei yllä tunteikkuudessa parhaimmin onnistuneiden Hopeanuolen kohtausten tasolle, mutta kokonaisuutena se nousee tekijänsä harkituimmaksi ja onnistuneimmaksi sarjakuvaksi mitä tulee suomennettuun valikoimaan. Koirien tärkeästä roolista huolimatta tarinan keskiössä ovat ihmiset ja juuri heidän kuvauksessaan Takahashi on parhaimmin onnistunut, kuten aiemminkin koiratarinoissaan, niin kummalta kuin se vaikuttaakin koiriin profiloituneelta piirtäjältä.


perjantai 4. joulukuuta 2015

Lovecraftin kauhut

Heti alkuun kannattaa tunnustaa, etten tunne kuuluisan kauhukirjailija Howard Philips Lovecraftin (1890-1937) tuotantoa lainkaan niin hyvin kuin se ansaitsisi tulla tunnetuksi. Tätä taustaa vasten syvällistä analyysia siitä, kuinka japanilainen mangaka Gou Tanabe on kolmessa H. P. Lovecraft -tulkinnassaan onnistunut, en pysty tarjoamaan.

Mutta hätä ei ole onneksi tämän näköinen. Tanabe onnistuu tavoittamaan todella elävän pimeyden ja pelon tunnun niissä kolmessa tarinassa, jotka hänen kokoelmaansa Ajokoira ja muita H. P. Lovecraftin tarinoita sisältyvät. Weird Tales- ja The Wolverine -lehdissä 1920-luvun ensimmäisellä puolikkaalla julkaistut kolme kauhun suurnimen alkuperäisnovellia ovat Temppeli, Ajokoira sekä Nimetön kaupunki. Juuri tällaiseksi olen Lovecraftin tuotannon vähän lukemani perusteella mieltänytkin.



Kolmen novellin tulkitseminen sarjakuvana vain raapaisee kirjailijan tuotantoa, jonka kuuluisin osa lienevät Cthulhu-tarinat, joiden pohjalta muiden kirjailijoiden toimesta on syntynyt laaja mytologia täynnään pimeääkin pimeämpiä olentoja ja voimia. Samoin Lovecraftin keksimä kuviitteellinen pahojen voimien kirja Necronomicon on tuttu monille muillekin kuin kirjailijan tuotannon ystäville. Tätä nykyä kätevin tapa tutustua kirjailijan tuotantoon on hankkia käsiinsä Jalavan vuosina 2009 - 2014 julkaisema kokoelmasarja H. P. Lovecraftin kootut teokset.

Tanaben Lovecraft-tulkinnat ovat jäljeltään hyvin tasaisia, eikä yhtä tarinaa pysty nostamaan ylitse muiden. Läpi sadanseitsemänkymmenen sarjakuvasivun lukija pysyy yhtäläisen jännityksen ja jopa pienen pelon vallassa lukiessaan niin valtameren syvyyksiin, aavikolle kuin eurooppalaiseen kaupunkiympäristöönkin sijoitettuja tarinoita. Nähdyn perusteella voi sanoa, että hienoa, että Lovecraftin äärelle päätyi juuri Gou Tanabe.



Kehua täytyy myös Tanaben piirroksia ja pokkarin ulkoasua. Hillitty, mutta yksityiskohtainen kansi saa silmän vaeltamaan kuvassa ja mielen pohtimaan tarinaa kuvan takana. Kautta koko kolmen novellin kokonaisuuden Tanabe piirtää yksityiskohtaisesti tummia sävyjä säästämättä, kuten Lovecraftin kohdalla hyvin sopiikin toimia.



Pokkarin julkaisu ansaitsee kehut ja kiitokset. Ainoastaan pari käännöskömpelyyttä täytyy nostaa esille. Näistäkin toisesta on jo puhuttu Kvaakin foorumilla. Toisin sanoen sukellusveneen sukeltamista ehdottava repliikki on huti. Oikeammin hahmon pitäisi kehottaa sukellusvenettä nousemaan kohti pintaa ja antautumaan lähistön sotalaivalle.

Toinen kömpelyys löytyy samoin pokkarin ensimmäisestä tarinasta. Siinä sukellusveneen kapteeni pohtii löytämiään esineitä todeten ne "tyyliltään hellenistisiksi" ja "kuin antiikin Kreikan esi-isien aikaansaannoksiksi". Kapteenin ajatuksenjuoksu ei tässä osoita kovinkaan suurta asiantuntemusta, sillä antiikin taiteen hellenistinen kausi oli antiikin Kreikan kulttuurin suurista linjoista viimeinen. Näin ollen tyyliltään hellenistinen esine ei voi olla antiikin kreikkalaisten esi-isien tekosia. Virhe voi tuntua monesta pieneltä ja luultavasti termillä hellenistinen on tässä vain haettu sitä, että esineet ovat peräisin antiikin kulttuuripiiristä. Kuitenkin juuri tällaisen erikoissanaston kohdalla käännös joutuu koville ja punnitaan tiukan paikan tullen.

Mutta niihin kehuihin ja kiitoksiin. Suomennettuun ja englanniksi käännettyyn mangaan tottuneelle Gou Tanaben nimi oli entuudestaan täysin tuntematon, vaikka hänellä muutama sarja allaan onkin jo ennen Lovecraftiin tarttumista. Osoittaa oivaa silmää löytää tällainen helmi julkaistavaksi aivan puskista. Onnistuneen ja useita lukukertoja kestävän sarjakuvan ei aina tarvitse olla nimekäs ja kuuluisa ansaitakseen tulla julkaistuksi.



Tanaben luoma kokonaisuus on niin hyvin kasassa, että Ajokoira ja muita H. P. Lovecraftin tarinoita nousee ehdottomasti vuoden parhaaksi suomenkieliseksi mangajulkaisuksi parista pienestä käännösvirheestä huolimatta. Hienoa, että tämä on Japanista löydetty!

Loppuun en malta olla toivomatta, että vielä jonain päivänä näkisin lisää Tanaben Lovecraft-tulkintoja suomeksi. Sellainen on olemassa ainakin novellista Väri avaruudesta aivan tuoreeltaan tältä vuodelta. Jos vain mangaka jatkaa hyvältä vaikuttavalla tiellään, soisi jatkonkin Suomeen tulevan.