Tuhti koira-annos

Pienellä perehtymisellä suomennetun mangan valikoimaan selviää, että koirat ovat suosittu aihe julkaisuohjelmissa. Esimerkiksi viime vuoden lopulla sekä Ivrea (Häntä pystyyn!) että Punaisen jättiläinen (Anju & Sankarikoira Jiroomaru) julkaisivat omat koiraisat sarjakuvansa, jotka molemmat olivat myös sisällöltään onnistuneita. Ja nyt on taas aika koirauutuuden, kun jälleen yksi Yoshihiro Takahashin manga kääntyy suomeksi.

Mikäs on koirista sarjakuvaa julkaistessa, kun koira on monen suomalaisen mielestä se paras eläinkumppani. Kun tuttu mangaka on saanut avukseen käsikirjoittaja Akira Iton, on tuloksena tuhti kokoelma tarinoita ihmisen ja koiran kumppanuudesta parillakin jännällä tapahtumaympäristöllä.

Aiemmassa Takahashi-arviossani kehuin Jiroomaru-tarinaa siitä, että ihmisillä on siinä suuri rooli. Kaikki Takahashin lukijat eivät ihmisten osuudesta yhtä paljoa välitä, mutta ihmiset tuovat tarinoihin usein mukanaan rahtusen realismia koirien yltäessä mitä ällistyttävimpiin suorituksiin. Ihmisten keskeinen osuus pätee jälleen tässäkin pokkarissa ja tälläkin kertaa se toimii.

Koiria ja isäntiä on paksu, noin 260-sivuinen pokkari seitsemällä tarinalla. Löyhästi tarinoita yhdistää Takuma Shuuichi -niminen hahmo ja tämän suku, jonka ympärille tarinat koirista tavalla tai toisella limittyvät. Minkäänlaista punaista lankaa tai taustajuonta tarinoiden välillä ei kuitenkaan ole, vaan ne on tarkoitettu itsenäisiksi.

Jokainen tarinoista käsittelee koiran ja ihmisen välistä suhdetta sekä karikoineen että onnenhetkineen. Mieleenpainuvimpia tarinoita olivat saksanpaimenkoira Adelista kertova Koira liekkimeressä sekä tätä seuraava stoori Isoäidin koira, jossa koirapääosa kuuluu labradorinnoutaja Tessille. Näissä kahdessa kertomuksessa käsikirjoittaja Ito on ottanut teemakseen kaksi harvakseltaan - etenkään suomennetussa mangassa - esiintyvää teemaa. Adelin tarina sijoittuu suomalaisittain jopa eksoottiseen miljööseen sota-ajan Japaniin. Lisäksi se kertoo tarinan Japanin armeijan käyttöön koulutetuista sotakoirista, mikä on Iton mukaan vähän käsitelty aihe Japanissakin. Lisää tällaista, tahtoisi sanoa!

Tessin kohdalla sinänsä yksinkertaisen tarinan kumppanuudesta tekee virkistäväksi ihmispääosan vanha nainen. Varttuneempi ikäryhmä ei ymmärrettävästi ole nuorille suunnattujen sarjakuvien runsaimmin käytetty päähenkilötyyppi, mutta silloin tällöin nähtynä se tuo uutta näkökulmaa muutoin tuttuun tarinaan.

Sillä tuttuja pokkarin tarinat asetelmaltaan ovat niiden keskeisen teeman ollessa ystävyys. Tekijät haluavat selvästi osoittaa koiran voivan olla ihmisen paras ystävä, mutta että kahden lajin ja yksilön välinen yhteys vaatii töitä sen molemmilta osapuolilta. Tätä tarinoissa tuodaan eri ympäristöihin asetettuna niin usein esille, että toisinaan tarinoihin meinaa tulla jopa saarnaava sävy. Onneksi tuo sävy onnistutaan kuitenkin pitämään enimmäkseen aisoissa. Sarjakuvan sanoma kyllä välittyy tarinan ja kuvituksen kautta ilman, että sitä tarvitsee erikseen osoittaa.

Mutta kannattaako Koiria ja isäntiä sitten kantaa kotiinsa marketin hyllyltä? Kannattaa, mutta siellä itsestään selvällä reunaehdolla, ettei lukija ole allerginen koirille, mitä tulee niihin sarjakuvan aiheena. Jos tämä ehto ei ole este, saa paksun pokkarin ostamalla kyllä vastinetta sillä vajaalla seitsemällä eurolla, joka julkaisusta täytyy jättää kaupan kassaan vastineeksi.

Sakset tanaan ja menoksi!

Lukiolaistyttö Ryuuko Matoi menettää isänsä tuntemattoman murhaajan käden kautta. Ainoana johtolankanaan surmapaikalta löytynyt jättimäinen saksenpuolikas Ryuuko päättää etsiä isänsä tappajan käsiinsä.

Etsintämatkallaan Ryuuko saapuu tiukkaan kuriin ja hierarkiaan nojaavaan Honnouji-akatemiaan. Taitavasti löytämäänsä saksienpuolikasta aseenaan käyttävä Ryuuko haluaa saada vastauksia akatemiaa johtavalta oppilaskunnan puheenjohtajalta Satsuki Kiryuuinilta. Taistelutaidoista onkin Ryuukolle hyötyä, sillä Honnouji-akatemiassa vallassa on vahvimman oikeus. Ilman valmiutta taistella ei puheenjohtajaakaan saada puhe-etäisyydelle.

Ivrean uutuusmanga Kill la Kill perustuu samannimiseen, 24 jaksoa pitkään, animesarjaan. Vauhdikas toimintasarja on kääntynyt myös sarjakuvamuotoon vauhtia täynnä. Luettavuus ei menossa kärsi, vaan piirtäjä Ryo Akizuki on ottanut sarjan ripeän otteen hyvin huomioon. Vaikka Kill la Killin meno on usein nopeaa, ei lukija tipu tahdista ja jää miettimään, mitä juuri tapahtui. Teknisen toimivuuden takaavat myös selkeät piirrokset, jotka ovat sitä moderneinta tyyliä, jota japanilaisella sarjakuvalla on tarjota.

Huumorilla on sarjassa tärkeä osa. Ilman oikeanlaista pilkettä silmäkulmassa sarjan voisikin olla vaikeaa vakuuttaa lukijaansa. Jättimäiset sakset aseenaan häärivä lukiolaistyttö ei ehkä tunnu ajatuksena kaikkein uskottavimmalta sarjan päähenkilöltä, mutta vahvan huumorilatauksen kautta tämäkin toimii. Ryuukosta on tehty tarpeeksi omaperäinen hahmo, jonka yllättävä jalkabravuuri taistelun muuttuessa epätoivoiseksi tuo tarinan rytmiin aivan uuden käännöksen.

Vielä tärkeämpi osa huumorilla on käsiteltäessä sarjassa esiintyviä kliseitä, kuten oppilaskunta ja kangasta säästävä vaatetus. Lukemattomissa japanilaisissa sarjakuvissa, animaatioissa ja videopeleissä on mukana oppilaskunta puheenjohtajineen tai epämukavalta vaikuttava, erittäin paljastava vaatekerta yleensä naishahmon yllä. Näin on myös Kill la Killin kohdalla, mutta onneksi sarja osaa irvailla näille niin omalla kohdallaan kuin teemojen piirteille yleensäkin. Huumorin kautta asiat vedetään överiksi, eivätkä kuluneet teemat tunnu vaivaannuttavilta.

Kill la Kill on monelta osin onnistunut sarja. Siinä mysteeri ratkaistavaksi, se on teknisesti hyvin tehty ja tutut piirteet on otettu käsittelyyn tuoreella tavalla. Kuitenkin juuri Kill la Killin kohdalla voi sanoa, että on makukysymys, mitä sarjasta pitää. Edellä mainitut seikat tekevät sarjasta toisaalta tutustumisen arvoisen, mutta toisaalta siloiteltu piirrostyyli tuntuu myös hieman tylsähköltä. Lisäksi huumorin överiys tuo Kill la Killiin kepeyden tunteen, joka ei varmastikaan sovi kaikille.

Julkaisunakin Kill la Kill on kahtalainen. Painoasultaan, sisältäen Ivrean julkaisuille tutut irtokannet, Kill la Killin ensimmäinen pokkari on hieno katsella ja koskea. Käännöksen pikkukankeudet kuitenkin laskevat lopputuloksen tasoa jonkin verran. Esimerkiksi jo edellisessäkin Ivrean uutuudessa, koirasarjassa Häntä pystyyn!, kannessa käytettävä termi "piirustus" tuntuu sarjan piirtäjää vähättelevältä ja tilalle toivoisi arvostavamman termin "taide" tai edes korrektimman "piirrokset".

Samoin Ryuukon tavatessa ensimmäisen kerran nuoren Matarou-pojan, on kohtauksen koulunkäyntitermeissä kankeutta. Harvassa ovat ne suomen kielen käyttäjät, jotka koulusta puhuessaan huutavat puhekielen lomassa sanoja "alakoulu" ja "peruskoulu". Kun tällaiset kankeudet saadaan kitkettyä Ivrean julkaisuista, päästään hyviin asetelmiin, kun muistetaan julkaisijan mangapokkarien mukava painoasu.