perjantai 27. marraskuuta 2015

Sankaritar Simo Häyhä

Tammen mangakustannuslinja Punainen jättiläinen on tuonut lehtipisteisiin sarjakuvan, jonka innoitus kumpuaa suomalaisesta sotahistoriasta. Valkoinen noita - Talvisota esittelee tarkka-ampuja Simo Häyhän, mutta feminiinä tulkintana. Suoraan sarjassa ei kerrota sen sijoittuvan Suomeen, mutta asiaa ei tarvitse juuri rivien välistä vilkuilla asian huomatakseen.

Tarinaa kerrotaan nuoren Akin näkökulmasta tämän lyötäydyttyä yhteen Valkoisena noitana tunnetun, taitavaakin taitavamman ampujan Simo Häyhän kanssa. Aki kokee sodan ja tappamisen julmuuden Simon rinnalla samalla nähden, kuinka sotataidon ammattinainen hoitaa vaaralliset ja ahdistavatkin tilanteet.

Valkoisen noidan erikoisuus piilee siinä, kuinka tekijäpari Naruki Nakagawa ja Pairan ovat päättäneet suomalaisia sotasankareita tulkita. Niin Simo Häyhä kuin luutnantti Juutilainenkin on kääntynyt tekijöiden käsissä miehistä naisiksi. Sankarit Häyhän johdolla ovat kunnollista sakkia kohdellen sotavankejakin rehdisti, kun taas vihollinen esitetään ainoastaan telineenä kiväärin suusta lähteville luodeille. Kovin syvällistä sotasarjakuvaa Valkoinen noita - Talvisota ei tarjoile.



Edellä mainitusta kuvaustavasta johtuen on turhaa pelätä Valkoisen noidan aiheuttavan hirmustuneita reaktioita Suomen sotahistorian tärvelemisestä, tai ainakin tällaiset reaktiot olisivat turhia. Niin kauan kuin suomalainen sotilas - sanottiinpa häntä suomalaiseksi eli ei - esitetään kunniakkaana, ei pitäisi olla mitään hätää siinäkään tilanteessa, jossa sankarit on muunnettu naisiksi. Tulkinta on ehkä erikoinen, mutta ei tee hallaa todellisen Simo Häyhän henkilölle.

Sarjassa ei yritetä ottaa osaa suomalaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun, kuten vaikkapa Katariina Lillqvistin vuonna 2008 ensi-iltansa saanut animaatioelokuva Uralin perhonen, jossa käsitellään sotilasjohtaja ja presidentti C.G.E. Mannerheimin mahdollista homoutta. Tältä tulkinnalta vie terää se tosiseikka, että japanilainen sarjakuva on tähän aivan väärä kanava. Suomalaisen sarjakuvataiteilijan kohdalla voitaisiin jo pohtiakin mahdollisia piilotettuja merkityksiä, mutta nyt tulkinta on syytä ottaa puhtaana viihteenä.



Mieltymyksensä erityisesti 1980- ja 1990-lukujen mangataiteeseen jämähdyttänyttä Valkoisen noidan moderni jälki ei täysin vakuuta. Ensiselauksella piirrokset tuntuvat elottomilta. Piirtäjä Pairanin kädenjälki tuo mieleen enemmän manganpiirto-oppaan kuin valmiin sarjakuvan. Teknisesti osaava jälki tuntuu ehkä liikaa juuri siltä - tekniseltä eloisuuden kustannuksella. Onneksi tässä asiassa kauneus on juuri siellä katsojan silmissä, eikä varsinaisia mokia tekijän kynänjäljessä näy. Piirroksiinkin tottuu jonkin verran lukemisen edetessä.

Mutta vaikka kuinka piirrokset häiritsevät, täytyy kustantajaa kiittää värisivujen lisäämisestä Valkoisen noidan alkuun. Kontrasti Suomen historian valkoisimman ja talvisimman sodan sekä räikeätukkaisten henkilöiden välillä on kutkuttavan erikoinen. Vaikka värisivut ovatkin suomennetussa mangassa jo tavanomainen lisä, tulee väreihin juuri tällä kertaa kiinnitäneeksi tavallista enemmän huomiota. Värisivuja olisi oikeastaan kaivannut lisääkin.



Lisäksi piirtäjä Pairan on onnistunut yhdessä kuvallisessa kikassa hyvin. Valkoisen noidan ja hänen punaisen kilvoittelijansa aurat on kuvattu elävästi ja ne ovat ehdottomasti piirrosten parasta antia. Mutta annetaan tässä kuvan puhua sanojen sijaan:



Toteutukseltaan Valkoinen noita on perinteinen mangapokkari, jonka kyllä tältä osin kehtaa parista käännöskukkasesta huolimatta kantaa kotiinsa kaupasta. Suurin puute julkaisussa on, ettei historiallisen Simo Häyhän henkilöä taustoiteta lainkaan, vaikka tilaisuus oikein huutaa artikkelia aiheesta.

torstai 19. marraskuuta 2015

Markettikauhua

Suomalainen mangakustantaja Sangatsu Manga toi kauppojen hyllyille viime kuun lopussa Hana Umenon yksiosaisen kauhukokoelman Saksinainen. Neljä itsenäistä tarinaa sisältävän pokkarin kansi lupaa sataprosenttista kauhua.


Teini-ikäisiä päähenkilöitään pelottelevat neljä tarinaa ovat Naapuripulpetin Yomi, Synkkä-Chi, Ystävä sekä nimikkotarina Saksinainen. Japanissa pokkari on julkaistu vuonna 2012 nimellä Gakuen densetsu - Hasamionna.

Pokkarin tarinat käyttävät samaa psykologista jännitettä ja yliluonnollista yhdistävää kauhun kuvausta kuin esimerkiksi vuoden 1998 japanilainen Ringu -elokuva, josta on tehty myös monien tuntema yhdysvaltalaisvastine The Ring 2000-luvun alussa. Pientä pesäeroa tähän kuvaukseen voi tulkita haetun tarinassa Ystävä, jossa jännitystä synnyttää myös alienmainen, salaperäinen hirviö. Tekijän loppusanoissa Umeno kertookin kuluttaneensa koko pienen ikänsä erilaisia kauhukuvauksia, mikä ei Saksinaisen luettua tule yllätyksenä.



Valitettavaa on, että tarinoiden potentiaali yltää pidemmälle kuin varsinainen toteutus. Muutamalla lisäsivulla per kertomus olisi saatu tarinankerrontaa selkeytettyä ja syvennettyä. Tällöin lukukokemuskin olisi voinut olla aavistuksen kauhistavampi, tässä tapauksessa myönteisessä mielessä. Nyt parhaastakin tarinasta, pokkarin aloittavasta Naapuripulpetin Yomista, katoaa osa viehätyksestä liian nopeasti vastaan tulevan lopun vuoksi. Psykologinen kauhu tarvitsee itselleen tilaa kasvattaa jännitettä lukijan mieleen.



Toteutuksensa tason osalta Saksinainen ei juuri tee eroa muihin suomennettuihin yksiosaisiin manganimikkeisiin. Näiden pokkarien joukossa Saksinainen kuitenkin tarjoaa aihepiirinsä kautta piristävää vaihtelua kaupan mangahyllylle. Siitä puuttuu täysin Suomessa julkaistujen one-shotien perinteisin sisältö, eli romantiikka, vampyyrit tai molemmat samoissa kansissa. Eläimiäkään mukana ei ole. Umeno tähtää kauhullaan nuoriin naislukijoihin, mutta tarinoiden aiheiden kannalta katsoen ne sopivat kyllä muillekin, jos vain kiinnostusta piisaa.

Jos Sangatsun kauhukokeilu sytytti sisällä tarpeen lukea lisää saman lajityypin tarinoita, voi samalla linjalla jatkaa vaikka samoin tein ja vielä tulevaisuudessakin. Tanabe Goun tulkinta kauhun suuren nimen H.P. Lovecraftin tarinoista sarjakuvan muodossa on jo saatavilla kaupoista nimellä Ajokoira ja muita H.P. Lovecraftin tarinoita. Lisäksi kustantaja on jo ilmoittanut tuovansa lisääkin kauhistuttavia pokkareita myyntiin niin tämän kuin ensi vuodenkin puolella. Vaikka Saksinaisen olisi toivonut olevan parempikin, on kustantajan valitsema tyylisuunta kannatuksen arvoinen.

torstai 12. marraskuuta 2015

Harakalla varpaat harallaan - Uuden blogin esittely

Terve kaikille mahdollisille lukijoille!

Päätin ensimmäistä kertaa kokeilla itsekin blogin pitämisen iloja ja vaikeuksia. Aiheekseni valitsin sarjakuvat ja eritoten japanilaisen sarjakuvan, mangan jos niin halutaan sanoa, sillä sitä luen paljon ja koen siitä jotain tietäväni.

Tarkoituksenani olisi kirjoittaa ainakin uusista suomalaisista mangajulkaisuista oman kiinnostuksen ja ehtimisen sallimissa rajoissa. Miksei joskus voisi kirjoittaa englanniksikin julkaistuista sarjoista, mutta niiden hankkimisessa laahaan pahasti jäljessä mitä tulee lukemieni mangojen tuoreuteen, joten voi olla, että ne jäävät vähemmälle.

Mutta jotta tästä blogista saattaisi ehkä saada jotain irti, täytyy varmaan kertoa siitä, millainen sarjakuvamaku minulla on. Lukijan kannalta lienee mukavampaa, jos on edes pieni mahdollisuus sille, että tietää oman makunsa kohtaavan blogin pitäjän kanssa. Siksi siis annan muutamia esimerkkejä siitä, millaisten sarjojen ääressä vietän vapaa-aikaani.

Luen sarjakuvia monipuolisesti tyylilajista ja sarjakuvan lähtömaasta riippumatta, kunhan idea - tai ainakin piirrokset - miellyttävät. Länsimaisista sarjakuvataiteilijoista pidän eniten André Franquinin (1924 - 1997) ja Floyd Gottfredsonin (1905 - 1986) tuottamasta jäljestä. Ensin mainittu on tunnettu esimerkiksi Piko ja Fantasio -parivaljakon arvostetuimmista tarinoista, kuten albumeista Buddhan vanki ja SOS - Bretzelburg kutsuu. Gottfredson puolestaan piirsi vuosikymmenien ajan Mikki Hiirtä sanomalehtiin, ja vieläpä erittäin komealla tavalla. Molempia tekijöitä on julkaistu myös suomeksi kuluvana vuonna, joten heihin tutustuminen ei ole tällä hetkellä edes hankalaa.

Japanilaisen sarjakuvan puolella viime aikoina on tullut luettua esimerkiksi sellaisia sarjoja kuin viikingeistä kertova Makoto Yukimuran Vinland Saga sekä Tsutomu Nihein Knights of Sidonia. Kumpaakin on saatavilla englanniksi, mutta kuten sanottua, kaulaa sarjojen tuoreimpiin osiin on päässyt osaltani kertymään. Suomennetusta mangasta kestosuosikkini on loistavalla käännöksellä varustettu One Piece, joka on myös ensikosketukseni mangaan. Paljon muutakin mukavaa suomeksi on vuosien varrella kauppoihin lykätty. Tänä vuonna omaan hyllyyn tiensä ovat löytäneet ainakin All You Need Is Kill, Steins;Gate sekä Titaanien sota - Attack on Titan.

Tästä on hyvä aloittaa. Seuraavan blogikirjoituksen aiheeksi olen päättänyt valita jonkin uutukaisen suomenkielisen mangan. Minkä, sitä en uskalla vielä luvata.