Tarinaa kerrotaan nuoren Akin näkökulmasta tämän lyötäydyttyä yhteen Valkoisena noitana tunnetun, taitavaakin taitavamman ampujan Simo Häyhän kanssa. Aki kokee sodan ja tappamisen julmuuden Simon rinnalla samalla nähden, kuinka sotataidon ammattinainen hoitaa vaaralliset ja ahdistavatkin tilanteet.
Valkoisen noidan erikoisuus piilee siinä, kuinka tekijäpari Naruki Nakagawa ja Pairan ovat päättäneet suomalaisia sotasankareita tulkita. Niin Simo Häyhä kuin luutnantti Juutilainenkin on kääntynyt tekijöiden käsissä miehistä naisiksi. Sankarit Häyhän johdolla ovat kunnollista sakkia kohdellen sotavankejakin rehdisti, kun taas vihollinen esitetään ainoastaan telineenä kiväärin suusta lähteville luodeille. Kovin syvällistä sotasarjakuvaa Valkoinen noita - Talvisota ei tarjoile.
Edellä mainitusta kuvaustavasta johtuen on turhaa pelätä Valkoisen noidan aiheuttavan hirmustuneita reaktioita Suomen sotahistorian tärvelemisestä, tai ainakin tällaiset reaktiot olisivat turhia. Niin kauan kuin suomalainen sotilas - sanottiinpa häntä suomalaiseksi eli ei - esitetään kunniakkaana, ei pitäisi olla mitään hätää siinäkään tilanteessa, jossa sankarit on muunnettu naisiksi. Tulkinta on ehkä erikoinen, mutta ei tee hallaa todellisen Simo Häyhän henkilölle.
Sarjassa ei yritetä ottaa osaa suomalaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun, kuten vaikkapa Katariina Lillqvistin vuonna 2008 ensi-iltansa saanut animaatioelokuva Uralin perhonen, jossa käsitellään sotilasjohtaja ja presidentti C.G.E. Mannerheimin mahdollista homoutta. Tältä tulkinnalta vie terää se tosiseikka, että japanilainen sarjakuva on tähän aivan väärä kanava. Suomalaisen sarjakuvataiteilijan kohdalla voitaisiin jo pohtiakin mahdollisia piilotettuja merkityksiä, mutta nyt tulkinta on syytä ottaa puhtaana viihteenä.
Mieltymyksensä erityisesti 1980- ja 1990-lukujen mangataiteeseen jämähdyttänyttä Valkoisen noidan moderni jälki ei täysin vakuuta. Ensiselauksella piirrokset tuntuvat elottomilta. Piirtäjä Pairanin kädenjälki tuo mieleen enemmän manganpiirto-oppaan kuin valmiin sarjakuvan. Teknisesti osaava jälki tuntuu ehkä liikaa juuri siltä - tekniseltä eloisuuden kustannuksella. Onneksi tässä asiassa kauneus on juuri siellä katsojan silmissä, eikä varsinaisia mokia tekijän kynänjäljessä näy. Piirroksiinkin tottuu jonkin verran lukemisen edetessä.
Mutta vaikka kuinka piirrokset häiritsevät, täytyy kustantajaa kiittää värisivujen lisäämisestä Valkoisen noidan alkuun. Kontrasti Suomen historian valkoisimman ja talvisimman sodan sekä räikeätukkaisten henkilöiden välillä on kutkuttavan erikoinen. Vaikka värisivut ovatkin suomennetussa mangassa jo tavanomainen lisä, tulee väreihin juuri tällä kertaa kiinnitäneeksi tavallista enemmän huomiota. Värisivuja olisi oikeastaan kaivannut lisääkin.
Lisäksi piirtäjä Pairan on onnistunut yhdessä kuvallisessa kikassa hyvin. Valkoisen noidan ja hänen punaisen kilvoittelijansa aurat on kuvattu elävästi ja ne ovat ehdottomasti piirrosten parasta antia. Mutta annetaan tässä kuvan puhua sanojen sijaan:
Toteutukseltaan Valkoinen noita on perinteinen mangapokkari, jonka kyllä tältä osin kehtaa parista käännöskukkasesta huolimatta kantaa kotiinsa kaupasta. Suurin puute julkaisussa on, ettei historiallisen Simo Häyhän henkilöä taustoiteta lainkaan, vaikka tilaisuus oikein huutaa artikkelia aiheesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti