Sotivien valtakuntien Akame

Taas on aika Yoshihiro Takahashin ja koiramangan. Tällä kertaa Takahashi jättää syrjään Rikin, Ginin ja Weedin uroteot ja keskittyy kertomaan heidän taistelutoverinsa Akamen esi-isien tarinan. Kuulu karhukoirakolmikko on tässä sarjassa mukana vain alun johdatuksessa, jonka kautta viisiosainen Akame liitetään osaksi tekijänsä päätyötä, Ginga-universumia.

Sarja: Akame (Ginga densetsu Akame / 銀牙伝説赤目)

Tekijä: Yoshihiro Takahashi

Julkaisija: Punainen jättiläinen

ISBN: 955310-1601

Luettu 1/5

Hinta: 6.20€

Sarjan nimestä huolimatta sen päähenkilö ei siis ole Hopeanuolesta tuttu ninjakoira Akame, vaan tämän esi-isät Sengoku-kauden sotaisilta vuosikymmeniltä satojen vuosien takaa. Toisin sanoen ninjakoirat - ganinit - on iskostettu tässä sarjassa ympäristöön, johon he parhaiten sopivatkin.  Keskiössä ovat kaksi kuulua ninjaklaania, Iga ja Koga, joiden välistä taistelua seurataan sarjassa koirien näkökulmasta. Suurempi kuva sarjan tapahtumien taustalla syntyy koko Japanin hallitsemista tavoittelevan sotajohtaja Oda Nobunagan valloituspolitiikasta.

Koiranäkökulma sarjassa ei ole tiukka, eikä sidoksissa tiettyyn koiraan. Tärkeässä roolissa ovat myös ihmisninjat ja heidän selviytymisensä sodan aaltojen lyödessä rikki rauhallisen elämän saarekkeen, josta ninjutsun haltijatkin ovat saaneet jonkin aikaa nauttia.

Idea on hyvä, mutta ei ennenlukematon Takahashin omassa tuotannossa. Viime vuonna julkaistussa Koirasoturi Gamussa idea on sama. Tärkein ero on se, ettei Gamua ole kytketty Hopeanuolesta alkaneeseen saagaan.

Toteutukseltaan Akame pesee Gamun selvästi, sillä Akamessa tarina etenee uskottavammin ja loogisesti, eikä lukija putoa tapahtumien kyydistä. Kertomus on selkeä ja suoraviivainen, nopealukuinen seikkailu.

Vaikka Akame siis kertoo ennestään tutun koiran sukutarinaa, ei tarinaan sisäistäminen vaadi suurta Ginga-maailman tuntemusta. Alun parin sivun johdanto saattaa hämmentää niitä lukijoita, joille Takahashin tärkeimmät työt eivät ole tuttuja, mutta itse kertomus on puhtaasti oma siivunsa, josta voi tykätä tai olla tykkäämättä ilman suurta perehtyneisyyttäkin.

Itse asiassa alun johdatus ja Akamen mainittu asema etenkin suhteessa Rikiin tuntuu olevan Takahashilla itselläänkin hieman hukassa. Väitteet Rikin arvostuksesta Akamen strategin kykyjä kohtaan tuntuvat liioitelluilta, kun ottaa huomioon, kuinka paljon Akame ja Riki lopultakaan olivat Hopeanuolessa keskenään tekemisissä.

Neljättä vuosikymmentä pyörivä Takahashin koiramaailma tuntuu joiltain yksityiskohdiltaan karkaavan tekijänsä näpeistä. Onneksi erheet ovat pieniä eikä tässäkään tapauksessa niillä ole vaikutusta itse tarinaan. Silti tarkempaa yksityiskohtien hallintaa toivoisi, kun tarkoituksena kerran on saman maailman ja sen historian laajennus. Tämän suhteen luotu maailma yksityiskohtineen tuntuu varsin vaatimattomalta esimerkiksi verrattuna suosikkiini, tässäkin suhteessa suvereeniin Eiichiro Odan One Piece -seikkailuun.

Piirrokset ovat tuttua Takahashia, eli jollain tavalla vanhahtavia, vaikka Akame onkin vuoden 2014 sarjana tuore tapaus. Vanhahtavuus ei kuitenkaan ole huono juttu, sillä se luo mukavasti tunnelmaa sarjaan, jonka tapahtumat sijoittuvat taistelevien valtakuntien aikakaudelle. Myös Takahashin tutut hahmoposeeraukset takana häämöttävine uhkine ja mahdollisuuksineen ovat piirroksissa mukana.

Kaikkien eniten Akamesta saanevat irti ne lukijat, jotka ovat jo aiemmin hurahtaneet Yoshihiro Takahashin koirasarjoihin. Heille sarja kuitenkin tarjoaa havaittavaksi pieniä erheitä ja erikoisia painotuksia yksityiskohdissa. Akame kuitenkin toimii myös itsenäisenä ja helposti luettavana seikkailukertomuksena vailla vaadetta tuntea tekijänsä koko tuotantoa etukäteen.

Sankaritar Simo Häyhä

Tammen mangakustannuslinja Punainen jättiläinen on tuonut lehtipisteisiin sarjakuvan, jonka innoitus kumpuaa suomalaisesta sotahistoriasta. Valkoinen noita - Talvisota esittelee tarkka-ampuja Simo Häyhän, mutta feminiinä tulkintana. Suoraan sarjassa ei kerrota sen sijoittuvan Suomeen, mutta asiaa ei tarvitse juuri rivien välistä vilkuilla asian huomatakseen.

Tarinaa kerrotaan nuoren Akin näkökulmasta tämän lyötäydyttyä yhteen Valkoisena noitana tunnetun, taitavaakin taitavamman ampujan Simo Häyhän kanssa. Aki kokee sodan ja tappamisen julmuuden Simon rinnalla samalla nähden, kuinka sotataidon ammattinainen hoitaa vaaralliset ja ahdistavatkin tilanteet.

Valkoisen noidan erikoisuus piilee siinä, kuinka tekijäpari Naruki Nakagawa ja Pairan ovat päättäneet suomalaisia sotasankareita tulkita. Niin Simo Häyhä kuin luutnantti Juutilainenkin on kääntynyt tekijöiden käsissä miehistä naisiksi. Sankarit Häyhän johdolla ovat kunnollista sakkia kohdellen sotavankejakin rehdisti, kun taas vihollinen esitetään ainoastaan telineenä kiväärin suusta lähteville luodeille. Kovin syvällistä sotasarjakuvaa Valkoinen noita - Talvisota ei tarjoile.

Edellä mainitusta kuvaustavasta johtuen on turhaa pelätä Valkoisen noidan aiheuttavan hirmustuneita reaktioita Suomen sotahistorian tärvelemisestä, tai ainakin tällaiset reaktiot olisivat turhia. Niin kauan kuin suomalainen sotilas - sanottiinpa häntä suomalaiseksi eli ei - esitetään kunniakkaana, ei pitäisi olla mitään hätää siinäkään tilanteessa, jossa sankarit on muunnettu naisiksi. Tulkinta on ehkä erikoinen, mutta ei tee hallaa todellisen Simo Häyhän henkilölle.

Sarjassa ei yritetä ottaa osaa suomalaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun, kuten vaikkapa Katariina Lillqvistin vuonna 2008 ensi-iltansa saanut animaatioelokuva Uralin perhonen, jossa käsitellään sotilasjohtaja ja presidentti C.G.E. Mannerheimin mahdollista homoutta. Tältä tulkinnalta vie terää se tosiseikka, että japanilainen sarjakuva on tähän aivan väärä kanava. Suomalaisen sarjakuvataiteilijan kohdalla voitaisiin jo pohtiakin mahdollisia piilotettuja merkityksiä, mutta nyt tulkinta on syytä ottaa puhtaana viihteenä.

Mieltymyksensä erityisesti 1980- ja 1990-lukujen mangataiteeseen jämähdyttänyttä Valkoisen noidan moderni jälki ei täysin vakuuta. Ensiselauksella piirrokset tuntuvat elottomilta. Piirtäjä Pairanin kädenjälki tuo mieleen enemmän manganpiirto-oppaan kuin valmiin sarjakuvan. Teknisesti osaava jälki tuntuu ehkä liikaa juuri siltä - tekniseltä eloisuuden kustannuksella. Onneksi tässä asiassa kauneus on juuri siellä katsojan silmissä, eikä varsinaisia mokia tekijän kynänjäljessä näy. Piirroksiinkin tottuu jonkin verran lukemisen edetessä.

Mutta vaikka kuinka piirrokset häiritsevät, täytyy kustantajaa kiittää värisivujen lisäämisestä Valkoisen noidan alkuun. Kontrasti Suomen historian valkoisimman ja talvisimman sodan sekä räikeätukkaisten henkilöiden välillä on kutkuttavan erikoinen. Vaikka värisivut ovatkin suomennetussa mangassa jo tavanomainen lisä, tulee väreihin juuri tällä kertaa kiinnitäneeksi tavallista enemmän huomiota. Värisivuja olisi oikeastaan kaivannut lisääkin.

Lisäksi piirtäjä Pairan on onnistunut yhdessä kuvallisessa kikassa hyvin. Valkoisen noidan ja hänen punaisen kilvoittelijansa aurat on kuvattu elävästi ja ne ovat ehdottomasti piirrosten parasta antia. Mutta annetaan tässä kuvan puhua sanojen sijaan:

Toteutukseltaan Valkoinen noita on perinteinen mangapokkari, jonka kyllä tältä osin kehtaa parista käännöskukkasesta huolimatta kantaa kotiinsa kaupasta. Suurin puute julkaisussa on, ettei historiallisen Simo Häyhän henkilöä taustoiteta lainkaan, vaikka tilaisuus oikein huutaa artikkelia aiheesta.