torstai 28. huhtikuuta 2016

Mitä puuhaat, Seki-kuoma?

Takuma Morishigen Pulpettinaapurit on uusin koitos tuoda huumorimangaa suomalaislukijoiden ulottuville. Aprillipäivänä kauppoihin ilmestynyttä Punaisen jättiläisen sarjaa on aluksi tarkoitus julkaista kolmen pokkarin verran. Enemmänkin on tarjolla, jos sarja Suomessa menestyy, sillä Japanissa yhä jatkuvaa sarjaa on tehty tähän mennessä kahdeksan osaa. Paremmin sarja - ainakin vielä - tunnettaneen sen japaninkielisellä nimellä Tonari no Seki-kun.

Ikkunapaikalla luokan takaosassa istuva Seki ehtii oppituntien mittaan puuhata vaikka minkälaisia asioita opetukseen keskittymisen kustannuksella. Sarjan yksinkertainen idea siis on, että Seki tekee tunneilla omiaan sen kummemmin opettajan höpötyksistä välittämättä. Samalla Sekin puuhat saavat etenkin vierustoveri Yokoinkin tippumaan oppitunnin kärryiltä.


Dominonappuloiden latominen ketjuksi peräjälkeen on varmasti monelle suomalaislukijallekin tuttu juttu, mutta tuntemattomammat harrasteet tuovat sarjaan hitusen kaavailematonta eksotiikkaa. Pulpettinaapurien japanilaisuus korostuu esimerkiksi Sekin pelaamien pelien kautta. Go ja shōgi eivät sen kummempia selityksiä sarjassa saa, vaikka ovat suomalaisille tuntemattomia pelejä. Sen sijaan shakki esitellään lyhyesti. Kaikista näistä Seki saa ilon irti.

Muutama muu huonommin avautuva seikka on suomalaisessa laitoksessa selitetty pokkarin lopussa. Tämä on aina ollut piirre, joka ansaitsee kiitosta, mikäli on mukaan liitetty. Näistä huonosti tunnetuista aiheista huolimatta sarjan sisään pääsee helposti, eikä valtavaa kulttuurishokkia siis tarvitse pelätä.

Sekin ohella sarjan päähenkilö on väärällä tavalla uutteran pojan vieressä istuva Yokoi. Iso osa sarjan huumorista tulee siitä, että oppimaan pyrkivä Yokoi häiriintyy Sekin aikaansaannoksista. Ehkäpä Yokoi omalla tavallaan jopa nauttii Sekin seuraamisesta, vaikka ei tätä varmasti aiokaan myöntää?

 
Pulpettinaapureita on verrattu toiseen, muutaman osan verran suomennettuun sarjaan, Arki. Vertaus on tavallaan osuva, sillä molemmissa kouluympäristössä tapahtuu jotain aivan muuta kuin liitutaululle tuijottamista.

Samalla kahden sarjan erot ovat kuitenkin isoja, Pulpettinaapurien hyväksi. Arjessa huumori revittiin hieman väkinäisesti mitä absurdeimmista tilanteista ja hahmoista, kun taas Pulpettinaapurit on asettanut itselleen näkymättömän rajan. Tämä raja takaa sen, että tekipä Seki mitä vain, on se todellisuudessakin juuri ja juuri mahdollista. Raja on tärkeä, sillä sen vuoksi sarja on hauska.


Japanissa Media Factoryn Comic Flapper -lehdessä julkaistavan sarjan luvut ovat lyhyitä, noin kymmensivuisia, nopeasti luettavia pieniä huumoripläjäyksiä. Suomennetun komediamangan tarjonnassa Pulpettinaapurit ei aivan yllä Kiyohiko Azuman hulvattomien sarjojen Azumanga Daioh ja Yotsuba&! tasolle. Muille kategorian sarjoille Pulpettinaapurit pärjää hyvin.

PS. Olisipa muuten mukavaa tietää, mitä kaikesta päätellen älykäs, mutta koulusta kovin vähän nauttiva Seki päätyy tekemään aikuisiällä. Veikkaan hänelle kirkasta tulevaisuutta.

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Mitä tänään syötäisiin?

Zombeja ja vampyyreja on viime vuosina pyörinyt jos monenmoisia sarjakuvissa täällä Suomessakin. Esimerkiksi Egmontin julkaisemat Walking Dead -kokoelmat sisälsivät ihmiset gourmetherkkuna näkeviä, kauniisti virnistäviä epäkuolleita. Puhumattakaan monista vampyyrisarjakuvista, kuten mangan saralla niin ikään Egmontin julkaisema Kohta Hiranon Hellsing ja sen ihmisiä herkkunaankin pitävät vampyyrit.

Ja nyt mennään taas. Punainen jättiläinen on juuri julkaissut ensimmäisen osan Sui Ishidan neljätoista osaa pitkästä sarjasta Tokyo Ghoul. Tällä kertaa ihmisillä itsensä ravitsevat ghoulit, nuo olemukseltaan vahvat ja ketterät piilottelijat, joita ei ihmisestä erota ennen kuin on liian myöhäistä. Suomessa eletään nyt mangan kannalta siinä iloisessa todellisuudessa, että saamme kotokielellä jopa kahta mangasarjaa, jossa ihmiset kuuluvat jonkun ruokalistaan. Se toinen sarja on tietysti rujohko Titaanien sota - Attack on Titan.

Maailmalla Tokyo Ghoul on ollut suoranainen ilmiö. Animaatiosovituksen - joka tosin lienee vähintään osittain mangankin suosion syy - lisäksi tämän puolesta puhuvat myös sekä Japanin että Yhdysvaltojen myyntiluvut. Vuodesta 2014 lähtien Japanissa on myös julkaistu sarjalle jatkoa nimellä Tokyo Ghoul:re. Tätä kuudenteen osaan ehtinyttä kokonaisuutta ei ole vielä päätetty julkaista suomeksi. Jatkoa harkitaan varmasti, mikäli tämä ensimmäinen kokonaisuus löytää ostajansa.

Mistä sitten on kyse? Kuten sarjan nimikin antaa ymmärtää, asuttaa Tokion metropolialuetta ihmisten lisäksi toinenkin elonmuoto, ghoulit. Nämä ihmisiä syövät olennot piilottelevat kaupungin asukkaiden joukossa viettäen itsekin varsin tavallista elämää, ellei ruokapyramidin eroja lasketa.
Ghouleihin törmää myös ensimmäisen vuoden kirjallisuuden opiskelija Ken Kaneki, kun treffi-ilta saa odottamattoman käänteen.


Mikään uusi uhka ghoulit eivät kuitenkaan ole, sillä niihin on ehditty erikoistua jo asiantuntijatasollakin. Vaikka surmia tapahtuu, tuntuvat ghoulit olevan japanilaisille samanlaisia kuin maanjäristykset. Uhka on olemassa, mutta turha sillä on stressata omaa elämää ennen kuin se osuu omalle kohdalle.

Alusta saakka sarjasta saa sen kuvan, että tekijä tietää mitä tekee ja mihin haluaa tarinaa kuljettaa. Useista sarjoista tuttua ensimmäisten lukujen hapuilua ei Tokyo Ghoulissa ole. Tämä antaa luvan odottaa koukuttavaa luettavaa seuraaviinkin osiin, vaikka tarinan suvantokohdilta tuskin voidaankaan kokonaan välttyä.

Jos jostain haluaa Tokyo Ghoulin ensimmäistä osaa kuitenkin moittia, taitaa se tekijän hyvästä otteesta huolimatta liittyä tarinankerrontaan. Ensimmäinen pokkari ei oikeastaan anna mitään konkreettista näyttöä siitä, mihin suuntaan tarina jäljellä olevissa kommessatoista osassa kulkee. Tärkeitä elementtejä on pedattu hyvin, mutta paljon myös luotetaan siihen, että tämä riittää lukijoille tässä vaiheessa. Nyt lupaukset on asetettu, ja myöhemmin nähdään, pidetäänkö ne. Ei siis mitään vakavaa vikaa, vain se tavallinen pidemmän mangasarjan ensimmäisen osan ongelma.

Sui Ishidan suunnitelmallisuus näkyy myös Tokyo Ghoulin yksityiskohdissa. Päähenkilön kirjallisuudenopinnot eivät ole vain päälleliimattu fakta, vaan se ulotetaan myös yksityiskohtiin. Esimerkiksi sellaiset kirjailijat kuin Hermann Hesse ja Franz Kafka mainitaan.


Tokyo Ghoul ei julkaisuna turhia koreile, mutta on kaikessa hillittyydessään kaunista katsella. Värisivuja ja muita erikoisuuksia ei oikeastaan edes kaipaa, kun etu- ja takakannen lisäksi pokkarin selkämyskin on hillityn hallittu kokonaisuus. Taustan dominoiva valkoinen istuu valittuihin fontteihin ja itse piirroksiin kuin ghouli niskaan.

Ja kehutaan nyt vielä piirroksiakin. Ishidan piirrokset ovat samaan aikaan tyylillisesti nykyaikaisia, mutta eivät liukuhihnamaisella tavalla kuten Valkoisen noidan piirtäneellä Pairanilla. Ishida on löytänyt oman tyylinsä, joka sekin tukee tarinaa. Etenkin toiminnallisemmissa kohtauksissa on sopivasti rosoa.