Vakavampaa Sakuraa

Prinsessa Sakuran kolmannen osan myötä tarinaan tulee lisää synkempiä elementtejä. Lisäksi Sakuran henkinen kasvu alkaa ja sivuhahmojen skaala laajenee vaan.

Prinsessa Sakura (Sakura hime kaden / 桜姫華伝) 

Tekijä: Arina Tanemura

Käännös: Kim Sariola

Julkaisija: Sangatsu Manga

Luettu 3/12

 

 

 

Prinsessa Sakura on tekijänsä, Arina Tanemuran, sarjaksi piristävää luettavaa. Sitä lukiessa tuntuu, että taiteilija on todella kehittynyt verrattuna aiempaan tuotantoon.

Aiemminkin Tanemuran sarjoissa suuret tunteet ovat kulkeneet yhtä matkaa pinkin pirteän ulkokuoren kanssa, mutta Prinsessa Sakuraan Tanemura on onnistunut luomaan aiempia sarjoja synkemmän kertomuksen tutumpien elementtien oheen.

Sarjan synkemmät hetket on rakennettu sekä kuvien että tekstin avulla. Esimerkiksi tulen keskellä Sakuran miekan kautta loppunsa kokeva hirviö on ulkonäöltään yllättävänkin groteski Tanemuran kynänjäljeksi. Mielenkiintoista onkin nähdä, millaisia olentoja tulevien osien sivuilla esitellään.

Synkkiä pilviä Sakuran polulle Tanemura tuo myös hovin juonien kautta. Politiikan ja totuttua rajumman kuvituksen yhdistelmä toimii loistavasti. Prinsessa Sakurassa kokki on edelleen sama, mutta joku on onneksi ojentanut hänelle uusia maustepurkkeja. Silti Tanemura ei unohda tästäkään sarjasta vitsailua ja pirteitäkään hetkiä. Yhdistelmä tuntuu haastavalta, mutta ainakin vielä toimii.

Kuten aiemmista osista on jo tuttua, ei Sakura ole tavallinen ihminen lainkaan, vaikka elääkin ihmisten maailmassa prinssin kihlattuna. Kuun valtakunnan prinsessana Sakura on kuolematon Kuun asukki, mistä koko sarjan synkkä sävykin paljolti ammentaa. Sarjassa näyttäisikin olevan kyse erilaisuudesta ja kahden erilaisen maailman usein kivuliaastakin kohtaamisesta.

On mukavaa huomata, että yhä edelleen Prinsessa Sakura parantaa aiemmista osista. Ensimmäisen pokkarin ajoittainen tuuliajo on poissa ja tekijä tietää, mitä sarjallaan tehdä. Parhaimmillaan kolmas osa on sen ensimmäisessä ja viimeisessä luvussa, joissa Sakura kohtaa suurta kipua ja saa kuulla toistenkin kivuliaista kokemuksista.

Tässäkin osassa sivuhahmokaarti syvenee aikaisempien lailla ja mukaan saadaan hyvinkin keskeinen henkilö. Sakuran ja prinssi Aoban kertomus on saanut ympärilleen laajan sivutarinoiden vyyhden, joista esimerkiksi kahden nuoren ninjan, Kohakun ja Hayaten, tarina vaikuttaa keskeiseltä.

Sivuosapari Kohaku ja Hayate.

Toivottavasti kokonaisuus on tekijällä loppuun asti mietitty, sillä laaja hahmoskaala kyllä tuo onnistuessaan sarjaan syvyyttä, mutta epäonnistuessaan tekee ison loven kokonaiskuvaan.

Mainintana Tanemuran aikeet tehdä Prinsessa Sakurasta aiempia sarjojaan synkempi herättivät vielä epäilyksiä, mutta nyt näyttää siltä, että lupauksia myös lunastetaan.

 

 

Sakuran saaga jatkuu

Juuri lehtipisteisiin tipahtaneessa toisessa osassa Prinsessa Sakura ottaa hiljalleen sitä omaa muotoaan, jota 12-osaiselta sarjalta kovasti pohjustavan ensimmäisen osan jälkeen jäi odottamaankin.

 

Prinsessa Sakura (Sakura hime kaden / 桜姫華伝)

Tekijä: Arina Tanemura

Käännös: Kim Sariola

Julkaisija: Sangatsu Manga

Luettu 2/12

 

 

Nuori Sakura-tyttö on kuulun hirviönmetsästäjän, prinsessa Kaguyan lapsenlapsi, sekä prinssi Aoban kihlattu, jonka elämää sanan "tuho" on ennustettu kuvaavan. Nimekkään isoäidin jälkeensä jättämä Chizakura-miekka otteessaan Sakura näyttääkin tekevän ennustetun mukaisesti muinaisten hirviöiden kohdatessa loppunsa Heian-kauden Japanissa.

 

Ensimmäisen osan tavoin myös toinen Prinsessa Sakura on luonteeltaan pohjustava. Lisää sivuhahmoja esitellään, ja Tanemura vihjaa, että näitä on luvassa myöhemmin vielä lisääkin. Hahmokattaus on runsas, sillä päähenkilöiden ohella sarjaan mahtuu esimerkiksi hömelö tyttöninja sekä tämän sammakoksi muuttunut lapsuudenystävä.

Prinsessa Sakura on tähän saakka ollut viihdyttävä shojo-kertomus. Hyvin hoidettu pohjustus ei ole sarjalta pois, sillä mittaa sarjalla on vielä kylliksi kunnollisen tarinan tarpeisiin. Arina Tanemuran aiempiin sarjoihin verrattuna Prinsessa Sakura on toiminnallisempi, jopa synkempi joiltain osin. Toivottavasti uusi suunta on tekijällä hallussa, sillä pelkkä hirviöiden liukuhihnavyörytys ei olisi sarjalle hyväksi.

Onneksi mukana on myös tekijälleen tutumpia aiheita, kuten suuriin haasteisiin tarttuva nuori päähenkilö ja erilaisia parisuhdekuvioita. Vaikka toimintakohtaukset eivät pidemmän päälle sujuisikaan toivotusti, pitävät tekijän tutut jutut huolen siitä, että lukijat saavat sen mitä Arina Tanemuralta odottavatkin. Samaa pätee tietysti myös piirroksiin.

Tanemuran tuttuun tyyliin sarjakuvan sivujen yltäkylläisyys on tärkeä vetovoimatekijä myös Prinsessa Sakurassa. Lautasmaisen suuria silmiä sekä hulmuavia, pitkiä hiuksia ei ole jätetty pois. Eikä rastereitakaan ole unohdettu, vaikka tekijä kertookin vähentäneensä niiden käyttöä.

Prinsessa Sakura oikein huutaa värisivuja, mutta niitä ei valitettavasti pokkarissa ole. Onneksi sentään kansien iloinen vaaleanpunainen antaa makua värimaailmasta, jollaiseksi koko seikkailun voi mielessään maalata.

Vastikään Turussa järjestetyssä Umiconissa vieraillut Arina Tanemura on Suomessa ajankohtainen tämän julkaisun vuoksi. Prinsessa Sakura ei aukea lukijan eteen valmiina heti ensisivuiltaan, mutta rakentuu tarpeeksi jouhevasti, jotta sarjan peruskuvioiden esittely ei käy tylsäksi. Toisen pokkarin jälkeen vaikuttaisi siltä, että tärkeimmät elementit on esitelty, ja olisi vihdoin aika antaa juonelle tilaa.

Prinsessan henkijahti

Arina Tanemuran sarjoja nähtiin Egmontin julkaisemana suomeksi vuosina 2005-2011 neljän sarjan verran. Näistä ensimmäisenä julkaistu, kolmeosainen Time Stranger Kyoko myös aloitti suomenkielisten shojosarjojen julkaisun. Nyt Tanemuran töihin tarttuu Sangatsu Manga tuomalla kaksitoistaosaisen Prinsessa Sakuran markettien ja kirjakauppojen sarjakuvahyllyä sulostuttamaan.

 

Prinsessa Sakura (Sakura hime kaden / 桜姫華伝)

Tekijä: Arina Tanemura

Käännös: Kim Sariola

Julkaisija: Sangatsu Manga

Luettu 1/12 (ilmestyy 12.1.2018)

Alunperin Prinsessa Sakura julkaistiin Japanissa vuodesta 2008 alkaen Ribon-lehdessä. Tanemura toisin sanoen aloitti Prinsessa Sakuran pian The Gentlemen's Alliance Cross -sarjansa jälkeen. Suomessa kahden sarjan julkaisun välillä ehti kulua kuutisen vuotta ja julkaisijakin vaihtua aiemmin Tanemuran sarjoja julkaisseen Egmontin lopetettua mangajulkaisut kokonaan.

Sangatsu Mangan uudessa avauksessa miellyttää erityisesti se, että julkaistavaksi on uskallettu ottaa heti sarja, jolla on hieman reippaammin pituutta. Yli kymmenen pokkarin mittaiset shojosarjat eivät ole Suomessa kovin tavallinen näky, joten Prinsessa Sakuraa tervehtii ilolla ainakin tästä syystä.

Sarjan päähenkilö on neljätoistavuotias Sakura, joka on jo syntyessään luvattu puolisoksi prinssi Ooralle pääkaupunki Heian-kyōhon, eli nykyiseen Kiotoon. Syrjäseudulla eristäytynyttä elämää viettänyt prinsessa on sukua aiemmin mainetta keränneelle prinsessa Kaguyalle, jonka tehtävän muinaisten hirviöiden hävittäjänä Sakura vaikuttaa perineen.

Sarja sijoittuu Heian-kauden Japaniin, eli karkeasti ottaen tuhannen vuoden takaiseen aikaan. Historialliset elementit ovat sarjassa mukana kuitenkin vain kevyesti Tanemuran ottaessa sarjalleen vapauksia esimerkiksi pukeutumisessa. Tietysti myös sarjaan tärkeänä osana kuuluvat hirviöt vievät osan historiallisesta miljööstä taka-alalle fantasian päästessä enemmän esiin. Etäisenä vertauksena Sakuran seikkailu nostaa mieleen Rumiko Takahashin Inuyashan ja sen katkeamattoman yookaikuvaston sekä sarjan kamppailut näitä olentoja vastaan.

Aivan alkuun Prinsessa Sakura tuntuu hieman hapuilevalta. Tanemura itse tunnustaakin ensimmäisen luvun tuottaneen enemmän ongelmia kuin yleensä hänen aloittaessaan uuden sarjan. Tekijän ote kuitenkin paranee jo ensimmäisen osan aikana ja Prinsessa Sakura onkin sarjana juuri sitä, mitä tutulta mangakalta voi odottaa. Nuori päähenkilö, orastavat kinkkiset ihmissuhteet ja runsas rasterien käyttö ovat kaikki tuttuja elementtejä. Unohtamatta tietenkään hahmojen valtavia silmiä.

Arina Tanemura on myös aina ollut kova jutustelemaan kuulumisiaan mangapokkariensa sivuilla. Nämä jutustelut ovat aina olleet hauskaa luettavaa niiden näyttäessä pienen siivun kiireisen manga-ammattilaisen arjesta sekä kurkistuksen japanilaisen popkulttuurin muoti-ilmiöistä yhden henkilön suosikkien kautta.

Prinsessa Sakurasta on helppo pitää. Siis siinä tapauksessa, ettei lukija satu kaihtamaan söpöydessään yltäkylläisiä sarjakuvaruutuja, naiivia päähenkilöä, pinkkejä kansia... Niin, ja edelleen niitä suuria silmiä. Jos nämä eivät tuota ongelmia, niin pokkariin voi hyvinkin kuvitella tarttuvansa.

Täällä ainakin jo odotellaan seuraavaa osaa, vaikka ensimmäinenkään ei ole vielä tätä kirjoittaessa lehtipisteisiin ehtinyt. Hyvän varustelutason kirjakaupoista pitäisi jo löytyä, ainakin jos onnistuu vielä sellaisen löytämään.

Seikkailu ilmojen teillä

Viime vuonna vahvasti aloittanut Ahndongshikin mangasarja Lindbergh vie nuoren päähenkilön kauemmas kuin tämä nuoressa elämässään edes pystyi aiemmin kuvittelemaan. Lindberghin toinen ja kolmas osa sisältävät suvantoja, mutta lopulta seikkailu ottaa taas tuulta, kun neljäs pokkari siintää horisontissa.

Lindbergh (リンドバーグ)

Tekijä: Ahndongshik

Julkaisija: Sangatsu Manga

Suomennos: Juha Mylläri

ISBN: 978-952-16-1956-4

Luettu: 3/8 (tässä osat 2-3)

 

Vanhempansa menettänyt Knit jakaa isänsä intohimon lentämisestä. Elduran maan ensimmäisen pokkarin lopussa jättänyt nuori poika saa apua maahan yllättäen saapuneelta salaperäiseltä muukalaiselta Sharkilta ja monen mutkan kautta elämä ilmojen teillä alkaa häämöttää Knitin kotimaan jäädessä taakse.

Lentäminen on Lindberghin kantava teema. Sarjan nimikko-otukset lindberghit ovat liskojen kaltaisia eläimiä, joilla on evoluution tuoma kyky liikkua taivaita pitkin takajalkojensa potkuvoiman avulla. Varsinaista lentämistä lindberghien meno ei ole, mutta ihmisen apuvälineiden myötä paluusta maanpinnalle ei tarvitse huolehtia liian pian.

Lindberghin toisessa ja kolmannessa pokkarissa ison osan sivutilasta vie lentokilpailu Shantosin kaupungissa, kuten sarjan teemaan sopii. Lindberghillä lentämisen saloja opetteleva Knit osallistuu kisaan hartioillaan yllättävä panos maaliin selviämisen puolesta. Samalla vanhat sivuhahmot on Sharkia lukuunottamatta Knitin matkan edetessä sysätty syrjään ja uusi kööri porukkaa kärrätty esiin. Ensimmäisen osan lopun tapahtumien jälkeen tarinankerronta nopeasti tasaantuu uuden tarinankaaren alkaessa kehittyä. Paikoin tasaantuminen on liiankin tehokasta reippaan seikkailufantasian leijaillessa liiankin matalaan suvantoon.

Juuri kun alkaa vaikuttaa siltä, että Lindberghin ruuti pääsee kuivumaan, esittelee tekijä sarjastaan uuden puolen. Suurvaltana itsensä mielellään näkevän Grana Rossan valtion laajentumishimo ja asevarustelu tuovat uuttaa henkeä sarjaan, joka Shantosin lentokilpailun myötä uhkasi ajautua pelkäksi Knitin ympärillä pyöriväksi pienen piirin kasvutarinaksi.

Kahdesta nyt luetusta pokkarista vahvempi on sarjan kolmas osa. Toinen pokkari romutti heti alussa ensimmäisen osan kaksi suurta mysteeriä paljastamalla ne tuosta vaan jo ennen kuin lukija oli ehtinyt asettua kunnolla aloilleen. Tämän jälkeen sai odottaa aivan kolmannen osan lopulle ennen seuraavia kiinnostavia mysteerejä, eikä kutkuttavalta - joskin odotetulta - cliffhangeriltakaan lopulta välty. Lehtipisteissä jo kuudenteen osaan yltänyt sarja välttää sittenkin vielä väljähtämisen, joten eiköhän ole syytä tsekata sarja loppuun saakka.

Seitsemän etsintä

Maailmassa vallitsee rauha ja Villisian hattu -majatalossa on riehakkaan rento meininki, kun lähitienoilla huhuja aiheuttanut haarniskoitu hahmo astuu sisään. Britannian kuningaskunnassa on tapahtunut menneisyydessä jotain, jonka vuoksi seitsemänä kuolemansyntinä tunnetut entiset ritarit ovat kadonneet teille tietämättömille etsintäkuulutettuina rikollisina aiheuttaen yhä kunnollisessa kansassa väristyksiä.

Nämä rikolliset halutaan nyt löytää uusien valtakuntaa uhkaavien mullistuksien pakottamana, ja monen eri tahon toimesta. Nakaba Suzukin uutuusshonen alkaa vauhdikkaasti ja imaisee lukijansa nopeasti mukaansa.

7 kuolemansyntiä (Nanatsu no taizai / 七つの大罪)
Tekijä: Nakaba Suzuki
Julkaisija: Sangatsu Manga
Suomennos: Kim Sariola
Luettu: 2/24+
 

 

Täyttä shonenia

Heti ensisilmäyksellä 7 kuolemansyntiä vertautuu muihin kuuluihin shonensarjoihin. Aluksi Suzukin piirrokset tuovat mieleen sarjoista Fairy Tale ja Rave tunnetun Hiro Mashiman taiteen. Samoin One Piecen luojan Eiichiro Odan tyyli käväisee mielessä, vaikka onkin nykyisellään rikkaampi kuin Suzukilla tai Mashimalla.

Ensimmäisen luvun lukemisen jälkeen ajatukset Mashimasta töineen saa kuitenkin unohtaa, sillä 7 kuolemansynnin taide on paljon Ravea tai Fairy Talea elävämpää. Ensimmäinen luku seitsemää suurrikollista etsivässä sarjassa on lisäksi valmiimpaa shonenmangaa kuin mihin mikään suomennetuista lajityypin sarjoista on pystynyt. Hengeltään 7 kuolemansyntiä alkaa lukijan mielessä muistuttaa Akira Toriyaman superkuuluisaa Dragon Ballia. Vahvat hyvikset ja pahikset, rento meininki sekä pikkutuhmuudet tuovat Son Gokun kumppaneineen mieleen, mutta onneksi hyvällä tavalla, sillä 7 kuolemansyntiä ei ole kopio lajityyppinsä kuuluisasta, vaan samalla fiiliksellä etenevä omannäköisensä seikkailu.

Vahva tarinankerronta 

Tekijä kertoo kehittelemänsä tarinan vahvasti. Kahden ensimmäisen pokkarin aikana tarina etenee hyvää vauhtia, mutta ei liian nopeasti tuntuakseen tuulesta temmatulta.

Tapahtumat vaikuttavat etukäteen hyvin mietityiltä, mikä lupaa hyvää tulevia pokkareita ajatellen. Tekijällä kirkkaana mielessä pysyvän tarinahahmotelman puolesta puhuu sarjan tapa paljastaa tärkeitä asioita kahdella aikajanalla tarinan nykyisyydessä sekä takaumina menneisyydestä. Menneiden tapahtumien paljastaminen tippa kerrallaan pitää lukijan kiinnostusta yllä, sillä takaumilla tuntuu olevan oikeasti merkitystä. Niillä ei vain täytetä sivuja, vaan ne pohjustavat lukijaa ymmärtämään tulevien tapahtumien kulkua paremmin.

Oma leimaava piirteensä 7 kuolemansynnin sivuilla on myös sarjan tapa esittää pikkutuhmuuksia tämän tästä. Paljasta pintaa ei esitellä niiden kaikkein strategisimpien kehon osien muodossa, mutta muutoin päähenkilö Meliodaksen kiinnostus naisvartaloon tuodaan esiin useaan otteeseen ja monella tavalla.

Uusi asia tällaisen sisällön esittely pojille suunnatussa mangassa ei ole, mutta Suzuki tuntuu rakentaneen tästä shonenmangan tirkistelytaipumuksesta oleellisen osan päähenkilöiden välistä kemiaa. Merkille pantavaa sarjassa on myös se, että naislukijoitakin on muistettu paljaalla miesvartalolla, kun sarja hieman etenee. Shonenia lukevat muutkin kuin pojat, joten tämä tapa kosiskella lukijoita on tietysti hyvin hoksattu.

Kokonaan toinen asia on sitten se, kuinka kukanenkin kokee näiden lievien härskiyksien sopivan omiin lukumieltymyksiinsä. Ne on liitetty osaksi sarjaa tavallista taitavammin, mutta jos hameen alle kurkkailut ja rintojen huomiointi eri muodoissaan eivät ole lukijan mieleen, voi sarjan tarinan seuraaminen tuntua työltä.

Yksi "mutta"

Mikäli kuvatun kaltainen sisältö ei haittaa - tai on jopa toivottavaa - antaa 7 kuolemansyntiä lukijalleen vahvasti aloitetun tarinan, jota jatkaisi mielellään heti pidemmällekin. Ensi alkuun julkaisija Sangatsu Manga on pukannut sarjasta lehtipisteisiin kaksi pokkaria kerralla, joten vaivaisen noin kahdensadan sivun jälkeen lukemista ei tarvitsekaan heti heittää kesken. Kun vahvaan tarinaan yhdistetään toimiva ja elävä käännös, ei syitä sarjan hyllyyn jättämiselle ole helppo keksiä.

Mutta ei jotain hyvää ellei jotain huonoakin. Sarjan kohdalla on nimittäin sellainen juju, että sitä on päätetty julkaista sen ensimmäisen juonikaaren verran. Tämän kolmentoista osan mittaisen tarinanosan on kerrottu muodostavan julkaistavissa olevan järkevän kokonaisuuden, mutta että sarjan jatkosta tämän jälkeen tehdään päätös sen menestyksen perusteella. Jos siis 7 kuolemansyntiä on lukijan mieltä lämmittänyt, kannattaa sen parissa jatkaa jatkossakin, jotta ei käy kehnosti.

Keijufantasiaa ja sokeriherkkuja

Highlandin maata asuttaa kaksi toisiaan halveksivaa rotua, ihmiset ja keijut, joiden välisestä historiasta ei toista kohtaan tehtyä hyvää tekoa löydy. Yhteistä keijuille ja ihmisille on viehtymys hopeasokeriksi kutsuttuun herkkuun. Oikeamielinen Ann on päättänyt saavuttaa arvostetun hopeasokerimestarin tittelin, ja tätä kautta tuoda iloa toisten makeasta herkusta pitävien elämään. Pitkän Sugar Apple Fairytale -fantasiakirjasarjan ensimmäiseen osaan perustuva Hopeasokerimestari & Musta keiju on tarina ystävyydestä, luottamuksesta ja tasa-arvosta.

 Hopeasokerimestari & Musta keiju (銀砂糖師と黒の妖精 〜シュガーアップル・フェアリーテイル〜 / Ginzatoshi to kuro no yosei 〜 Sugar Apple Fairytale)

Tekijä: Alto Yukimura

Alkuteos: Miri Mikawa

Hahmosuunnittelu: Aki

Julkaisija: Sangatsu Manga

Käännös: Antti Valkama

ISBN: 978-952-16-1940-3

Hinta: 6.20€

Luettu: 1/2

Keveää fantasiaa ripauksella sanomaa

Highland on fantasiamaailma, jota asuttavat sekä ihmiset että keijut, jotka eivät koskaan ole tulleet keskenään hyvin toimeen. Kaukana menneisyydessä ihmiset olivat keijujen orjia ja sittemmin tilanne on kääntynyt toisin päin ihmisten orjuuttaessa siivekästä kansaa.

Osittain kahden erilaisen rodun välisessä vihanpidossa on kyse siitä, mihin on totuttu. Sarjan päähenkilö Ann Halford on viisitoistavuotias nuori nainen, joka edesmenneen äitinsä tapaan ei pidä keijuja ihmisiä huonompina. Kuitenkin myös hänen on ostettava itselleen soturikeiju orjaksi ja turvaksi. Muussa tapauksessa Annin itselleen asettama päämäärä hopeasokerimestarin arvosta uhkaa luisua sormista jo ennen kuin hän ehtii sitä kunnolla edes tavoitella.

Annin orjaksi päätyvä soturikeiju on tummanpuhuva ja solakka Schar. Toisenlaisista maailmoista peräisin olevan Annin ja Scharin suhde ei ala vakuuttavasti sen perustuessa epätasa-arvoiseen tilanteeseen, jossa toisella on toisen henki omissa käsissään. Keijujen orjuutus nimittäin perustuu näiltä väkisin otettuun siipeen, jota vahingoittamalla keiju kokee fyysistä tuskaa. Tämän kivun välttääkseen keijuorjat tekevät mitä ihmiset käskevät.

Kuitenkin nuoren ihmistytön oikeamielisyys ja rehti käytös keijuja kohtaan vaikuttaa synkkämieliseen mustaan keijuunkin ja näiden kahden välinen suhde lämpenee huolimatta vuosisatoja kestäneestä vihanpidosta kahden rodun välillä. Hopeasokerimestari & Musta keiju on kertomus ystävyydestä ja luottamuksesta, jotka eivät katso toisen ulkoiseen olemukseen. Vaikka sarja on keveä lukea, eikä sen sanomaakaan siis esitetä kovin syvästi, on valittu vire sarjalle sopiva.

 

Kirjasta sarjakuvaksi

Alto Yukimuran mangasovitus Hopeasokerimestari & Musta keiju perustuu Miri Mikawan fantasiakirjasarjan ensimmäiseen osaan. Sarjakuva on alunperin julkaistu Japanissa Hana to Yume Online-lehdessä ja se on koottu kahdeksi pokkariksi, joista ensimmäinen ilmestyi suomeksi marraskuun puolivälin tienoilla.

Japanissa sovitukset kirjoista ja peleistä sarjakuviksi ovat tavallinen ilmiö, joka parhaimmillaan toimii niin hyvin, ettei alkuteoksen tuntemista kaipaa. Hopeasokerimestari & Musta keiju on juuri tällainen onnistunut sovitus sillä tarinan alkuperää ei osaisi aavistellakaan ilman parempaa tietoa.

Vaikka suomeksi on jo pidemmän aikaa nähty monenlaisia japanilaisia sarjakuvia ja japanilaista kirjallisuuttakin on käännetty suomeksi vielä mangaakin kauemmin, ei japanilaista fantasiakirjallisuutta ole Suomessa nähty edes Japani-buumin kuumimpina vuosina. Se on sääli, sillä fantasiaa Suomessa on osattu lukea ja englanninkielinen tarjonta on antanut viitteitä kiinnostavista fantasiasarjoista kaukaa Aasiasta. Siksikin mukavaa on nähdä ainakin tällaisia mangasovituksia japanilaisesta fantasiasta, vaikka se saakin kaipaamaan lisää mahdollisuuksia kurkata kielimuurin tuolle puolen. Tavallaan onkin sääli, että Yukimuran sovitus on vain kahden osan pituinen.

Lyhyt, onnistunut julkaisu

Kaksiosainen Hopeasokerimestari & Musta keiju näyttää ensimmäisen puoliskonsa perusteella juoksevan mukavasti eteenpäin. Juonessa ei ole turhia sivupolkuja ja hahmomääräkin on sopiva lyhyen tarinan rahkeille. Paikalleen sarjassa ei myöskään jäädä, mutta toisaalta eteneminen ei tapahdu lukijan kärryillä pysymisen kustannuksella. Sarjan kantavat teemat, kuten ystävyys ja tasa-arvo, on istutettu sekaan sujuvasti ja lopputuloksena on lyhyt ja onnistunut kertomus.

Sangatsu Mangan pokkarin painoasussa tai käännöksessäkään ei ole suuria kompastuksia, joita sormella osoitella. Toimituspäällikkö Antti Valkama on itse kääntänyt sarjan suoraan japanista ja tekijän ilmavaa piirrostyyliä on erityisesti lukujen aloituskuvissa ja kannessa mukava katsella, vaikka värisivujen kaltaisilla krumeluureilla lyhyttä julkaisua ei olekaan koristeltu.

Suuria taiteellisia tai tarinankerronnallisia oivalluksia Hopeasokerimestari & Musta keiju ei tarjoa, eikä se ehkä sovi shojomangaa muutoinkin karttaville lukijoille, mutta se hoitaa silti oman osansa tyylikkäästi ja sitä kelpaa lukea jos tällaisia allergioita ei ole. Loppuvuoden 2016 mangatarjonta on vahvasti fantasiapainotteinen ja tähän joukkoon tämä lyhyt kirjan tulkinta sopii mukavasti.

Unelma taivaista

Nuori Knit on menettänyt jo varhain isänsä tämän unelmalle lentämisestä ja elää nyt yhdessä erikoisen lemmikkinsä Plamon kanssa kahden. Isän unelma on kuitenkin periytynyt pojalle ja kirkkaan taivaan kutsu on tukahduttava. Kuinka käy nuoren pojan maassa, jossa lentämisestä on tehty yksi suurimmista rikoksista?

Lindbergh (リンドバーグ)

Tekijä: Ahndongshik

Julkaisija: Sangatsu Manga

Suomennos: Juha Mylläri

ISBN: 978-952-16-1956-4

Luettu: 1/8

   

Eldura on pieni, muusta maailmasta eristäytynyt valtio korkealla luoksepääsemättömällä huipulla. Vierailijat eivät ole siellä astelleet, eikä kukaan sen kansalaisista ole puolestaan poistunut maasta. Ainoa keino poistua Eldurasta olisi lentäminen, mutta kuinka ihminen muka osaisi lentää?

Lindbergh seuraa nuoren vanhempansa menettäneen Knitin sekä tämän erikoisen eläinystävän elämää tässä eristyneessä maassa. Edesmenneen rajavartijaisänsä huonon maineen vuoksi elämä ei ole aina helppoa, mutta se kulkee silti mukiinmenevästi eteenpäin.

Sitten Knitin ja Plamon elämä muuttuu. Eristäytyneeseen maahan saapuu jotain, mihin kukaan ei ole tottunut - vieras jostain muualta. Nimeä Shark kantava terävähampainen ja komea muukalainen tuntuu olevan kiinnostunut tarinan päähenkilöistä, mutta millä motiiveilla hän on liikkeellä?

Vielä odottamatonta vierasta odottamattomampi on tapa, jolla hän saapuu. Elduran vieraista endeemisen maaperän rikkoo nimittäin lohikäärmeen tapainen olento, jolla ei ole siipiä. Ilmassa se on pysynyt ihmisen rakentamien mekaanisten siipien avulla. Lentämistä vieroksuva Elduran hallitsijasuku ei ole mielissään tunkeilijasta tai tavasta, jolla maahan saavutaan.

Lindberghin ensimmäinen pokkari on hieno lukukokemus. Se avaa ovea aivan omanlaiselleen tarinalle, jolle on vaikeaa löytää vertailukohtaa. Tietyllä tapaa se muistuttaa - syrjäisen maankolkan ja lentämisen teeman vuoksi - Hayao Miyazakin Tuulen laakson Nausicaäta. Kuitenkaan se ei ole samalla tavalla vakava kuin Nausicaä, vaan osaa ottaa hyödyn irti myös seikkailun iloisista puolista.

Samoin Linderghissä voi nähdä viitteitä myös Anne McCaffreyn Pernin lohikäärmeritarit -kirjasarjasta, mutta jos Lindhbergin tekijä nämä hienot teokset onkin tuntenut, on hän osannut suodattaa vaikutteet sopivasti luoden itsekin jotain uniikkia.

Ja samalla tavalla kuin sarjan tarina, myös Lindberghin tekijän Ahndongshikin kuvitus saa hämmästelemään. Jälleen kerran Lindhbergissä on jotain tuttua, mutta myös täysin tuntematonta. Joidenkin hahmojen elekieli - erityisesti Elduran kuninkaan tapauksessa - muistuttaa taas kerran Hayo Miyazakin hahmoja monessa tämän elokuvassa. Samankaltaisuudet eivät kuitenkaan nouse lähellekään yli sietorajan.

Lindbergh on kaikin puolin yllättävän tuoreen tuntuinen sarjakuva. Se on fantasiaseikkailu, jossa ihmiset lentävät lohikäärmeitä muistuttavilla olennoilla, mikä ei vielä tee siitä kovin omaperäisen kuuloista. Lisäksi siinä on keveä perusote, jonka perusteella se sopisi vasta fantasian löytäneille. Samalla siinä on kuitenkin yllättävää särmää, joka tuo tarinaan synkkiäkin piirteitä ja antaa odottaa tältä osin lisääkin samalla kun sen kategorisointi muuttuu entistä hankalammaksi.

Toisin sanoen sen ei luultavasti uskoisi olevan niin omanlaisensa ennen kuin sen on itse lukenut. Kahdeksanosainen sarja alkaa kutkuttavasti paljastaen Eldurasta ja sitä ympäröivästä maailmasta tässä vaiheessa juuri sopivasti, jotta lukija jää koukkuun. Lindberghissä Sangatsu Manga on löytänyt alusta saakka toimivan paketin, josta harva oli ennen julkaisu-uutista kuullutkaan. Sarjan tuntemattomuus yllättääkin vähintään yhtä paljon kuin sen erinomaisuus.

Ninja hau!

Kun Sangatsu Manga ensi kertaa julkisti tiedon Sora Hoonokin viisiosaisesta Vahtikoirat-sarjasta - ja etenkin sen kuvauksesta - ei sarjan sisällöstä oikein saanut otetta. Nyt vastaavasti tuntuu haastavalta kuvailla sarjaa itse siten, että sen kaikista tärkeistä elementeistä syntyisi oikeanlainen kuva.

Lyhyesti Vahtikoiria voisi kai luennehtia romanttiseksi toimintasarjaksi ripauksella huumoria. Tai ainakin lähelle jotain tällaista kuitenkaan ilman, että toiminta tai romantiikka saisi toisesta selkeää yliotetta.

Tarkemmin kuvattuna sarjassa seurataan kahta koulutuksensa vasta päättänyttä yookaininjaa, Hazukia ja Hanzoota. Heidän tehtävänsä on suojella isäntäänsä, Edossa asuvaa ylimystä Mitsuyoshia pahoilta yookailta, eli monensorttisilta kansansatujen olennoilta, ilman että tälle selviäisi heidän oikea luontonsa. Yookai-taustansa kätkeäkseen kaksikko esiintyy koirina kun paikalla on ihmisiä. Oikeassa muodossaan koiramaisuudet tulevat esiin esimerkiksi erikoisten korvien paljastamina. Mutta kuinka käy, kun tunteitakin alkaa heräillä?

Elementtejä Vahtikoirissa siis riittää. Niitä ei kuitenkaan ole liikaa, eivätkä ne rusenna toisiaan.

Paikoin humoristinen ja rakkaustarinaakin virittelevä sarja ei pelkää esittää nopeita taisteluitakaan vailla veren vuodatusta, joten aivan nuorimmille manga-ahmateille Vahtikoirat ei välttämättä sovi.

Ensimmäisen pokkarin perusteella sarja on hallittu kokonaisuus. Se ei ehkä ratsasta tunnetulla nimellään, mutta ehjänä pakettina ansaitsee ainakin yhden läpilukukerran. Toisinaan kun käy niinkin, että täysin tuntematon sarja yllättää puskista ja osoittautuu ajankäytön väärtiksi.

Summa summarum: Erikoinen, monista aineksista koottu sarja osoittaa urheilutermein sanottuna kustantajalta hyvää scouttaamista. Todellinen potentiaali selviää kuitenkin vasta myöhemmin.