Mitä tänään syötäisiin?

Zombeja ja vampyyreja on viime vuosina pyörinyt jos monenmoisia sarjakuvissa täällä Suomessakin. Esimerkiksi Egmontin julkaisemat Walking Dead -kokoelmat sisälsivät ihmiset gourmetherkkuna näkeviä, kauniisti virnistäviä epäkuolleita. Puhumattakaan monista vampyyrisarjakuvista, kuten mangan saralla niin ikään Egmontin julkaisema Kohta Hiranon Hellsing ja sen ihmisiä herkkunaankin pitävät vampyyrit.

Ja nyt mennään taas. Punainen jättiläinen on juuri julkaissut ensimmäisen osan Sui Ishidan neljätoista osaa pitkästä sarjasta Tokyo Ghoul. Tällä kertaa ihmisillä itsensä ravitsevat ghoulit, nuo olemukseltaan vahvat ja ketterät piilottelijat, joita ei ihmisestä erota ennen kuin on liian myöhäistä. Suomessa eletään nyt mangan kannalta siinä iloisessa todellisuudessa, että saamme kotokielellä jopa kahta mangasarjaa, jossa ihmiset kuuluvat jonkun ruokalistaan. Se toinen sarja on tietysti rujohko Titaanien sota - Attack on Titan.

Maailmalla Tokyo Ghoul on ollut suoranainen ilmiö. Animaatiosovituksen - joka tosin lienee vähintään osittain mangankin suosion syy - lisäksi tämän puolesta puhuvat myös sekä Japanin että Yhdysvaltojen myyntiluvut. Vuodesta 2014 lähtien Japanissa on myös julkaistu sarjalle jatkoa nimellä Tokyo Ghoul:re. Tätä kuudenteen osaan ehtinyttä kokonaisuutta ei ole vielä päätetty julkaista suomeksi. Jatkoa harkitaan varmasti, mikäli tämä ensimmäinen kokonaisuus löytää ostajansa.

Mistä sitten on kyse? Kuten sarjan nimikin antaa ymmärtää, asuttaa Tokion metropolialuetta ihmisten lisäksi toinenkin elonmuoto, ghoulit. Nämä ihmisiä syövät olennot piilottelevat kaupungin asukkaiden joukossa viettäen itsekin varsin tavallista elämää, ellei ruokapyramidin eroja lasketa.

Ghouleihin törmää myös ensimmäisen vuoden kirjallisuuden opiskelija Ken Kaneki, kun treffi-ilta saa odottamattoman käänteen.

Mikään uusi uhka ghoulit eivät kuitenkaan ole, sillä niihin on ehditty erikoistua jo asiantuntijatasollakin. Vaikka surmia tapahtuu, tuntuvat ghoulit olevan japanilaisille samanlaisia kuin maanjäristykset. Uhka on olemassa, mutta turha sillä on stressata omaa elämää ennen kuin se osuu omalle kohdalle.

Alusta saakka sarjasta saa sen kuvan, että tekijä tietää mitä tekee ja mihin haluaa tarinaa kuljettaa. Useista sarjoista tuttua ensimmäisten lukujen hapuilua ei Tokyo Ghoulissa ole. Tämä antaa luvan odottaa koukuttavaa luettavaa seuraaviinkin osiin, vaikka tarinan suvantokohdilta tuskin voidaankaan kokonaan välttyä.

Jos jostain haluaa Tokyo Ghoulin ensimmäistä osaa kuitenkin moittia, taitaa se tekijän hyvästä otteesta huolimatta liittyä tarinankerrontaan. Ensimmäinen pokkari ei oikeastaan anna mitään konkreettista näyttöä siitä, mihin suuntaan tarina jäljellä olevissa kommessatoista osassa kulkee. Tärkeitä elementtejä on pedattu hyvin, mutta paljon myös luotetaan siihen, että tämä riittää lukijoille tässä vaiheessa. Nyt lupaukset on asetettu, ja myöhemmin nähdään, pidetäänkö ne. Ei siis mitään vakavaa vikaa, vain se tavallinen pidemmän mangasarjan ensimmäisen osan ongelma.

Sui Ishidan suunnitelmallisuus näkyy myös Tokyo Ghoulin yksityiskohdissa. Päähenkilön kirjallisuudenopinnot eivät ole vain päälleliimattu fakta, vaan se ulotetaan myös yksityiskohtiin. Esimerkiksi sellaiset kirjailijat kuin Hermann Hesse ja Franz Kafka mainitaan.

Tokyo Ghoul ei julkaisuna turhia koreile, mutta on kaikessa hillittyydessään kaunista katsella. Värisivuja ja muita erikoisuuksia ei oikeastaan edes kaipaa, kun etu- ja takakannen lisäksi pokkarin selkämyskin on hillityn hallittu kokonaisuus. Taustan dominoiva valkoinen istuu valittuihin fontteihin ja itse piirroksiin kuin ghouli niskaan.

Ja kehutaan nyt vielä piirroksiakin. Ishidan piirrokset ovat samaan aikaan tyylillisesti nykyaikaisia, mutta eivät liukuhihnamaisella tavalla kuten Valkoisen noidan piirtäneellä Pairanilla. Ishida on löytänyt oman tyylinsä, joka sekin tukee tarinaa. Etenkin toiminnallisemmissa kohtauksissa on sopivasti rosoa.