Takahashi on - etenkin Suomessa, mutta vuosien ajan myös Japanissa - profiloitunut koira-aiheisiin sarjakuvissaan. Iso osa näistä sarjoista myös sijoittuu omaan sisäiseen maailmaansa, niin sanottuun Ginga-universumiin. Sinne myös nyt käsillä oleva uutuus orvosta Anju-tytöstä ja tämän koiranpentukumppani Jiroomarusta on sijoitettu. Tosin kytkös on löyhä ja tekijän omien sanojen mukaan tuotu tarinaan vasta kustantajan sitä ehdotettua. Tarina toimii hyvin omillaan ilman, että tekijän muuta tuotantoa tarvitsisi tuntea lainkaan.
Menetettyään perheensä auto-onnettomuudessa pienenä tyttönä, muutti Anju isoisänsä luo vietettyään ensin aikaansa setänsä perheessä. Kun Yoshi-vaarikin kokee tapaturmaisen lopun, ei Anjulle jää ketään koiria lukuunottamatta, sillä setänsä luona kaltoin kohdelluksi tullut tyttö kiinnostaa sukulaisiaan vain isoisän perinnön kautta.
Tarina on täynnään surullisia ja hankaliakin aiheita, joista selkeimmin esitetään perheväkivaltaa. Samoin surua herättää entisten perheenjäsenten etääntyminen toisistaan. Tapa, jolla nämä teemat on esitetty, osuu lukijaan ja saa tämän ajattelemaan. Tässä sarjakuvassa Takahashilla on selkeä sanoma.
Pokkarin loppua kohden meno tarinassa kiihtyy ja paikoittaisesta liiallisestakin kiirehtimisestä huolimatta tarinan lopetus on onnistuttu rakentamaan hyvin. Yllätyksellinen lopetus jää hyvin mieleen muusta tekijän tuotannosta ja viimeistään se nostaa tarinan paljon korkeammalle tasolle kuin pari edellistä Takahashin lyhyttä suomennettua koiratarinaa, Koirasoturi Gamu ja Fang.
Niin ja se kytkös muihin Ginga-sarjoihin. Se todellakin on vain maininta, jota ilman sarja toimisi aivan samoin kuin nyt. Jiroomaru on Weedin serkun Yukin pentu, eli Rikin lapsenlapsenlapsi. Mainittu kytkös jää tälle maininnan tasolle. Oikeastaan toivoisi, että Takahashi tekisi Ginga-maailmasta samankaltaisen sukupuun kuin mitä Don Rosa on tehnyt Aku Ankan maailmaan. Se helpottaisi tällaisen kevyemmin tarinoihin perehtyneen lukijan koirien keskinäisten sukulaisuussuhteiden selvittelyä.
Anju & Sankarikoira Jiroomaru ei yllä tunteikkuudessa parhaimmin onnistuneiden Hopeanuolen kohtausten tasolle, mutta kokonaisuutena se nousee tekijänsä harkituimmaksi ja onnistuneimmaksi sarjakuvaksi mitä tulee suomennettuun valikoimaan. Koirien tärkeästä roolista huolimatta tarinan keskiössä ovat ihmiset ja juuri heidän kuvauksessaan Takahashi on parhaimmin onnistunut, kuten aiemminkin koiratarinoissaan, niin kummalta kuin se vaikuttaakin koiriin profiloituneelta piirtäjältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti