Se keveämpi titaaniannos

Puolitoista vuotta sitten Suomessa alkoi mangasarja, josta sanottiin, ettei sillä ole täällä markkinoita useastakaan syystä. Huonon piirrostyylin ja sarjan väkivaltaisen luonteen vuoksi tummaa fantasiasarjaa Titaanien sotaa ei pitänyt koskaan päästä lukemaan suomeksi. Ja nyt on julkaistu jo sarjan sivutarina Levin tarinakin.

Titaanien sota: Levin tarina

Shingeki no kyojin - Kuinaki sentaki / 進撃の巨人 悔いなき選択

Taide: Hikaru Suruga

Tarina: Gun Snark, Nitroplus

Julkaisija: Sangatsu Manga

Suomennos: Kim Sariola

ISBN: 978-952-16-1901-4

Luettu: 1/2

Hinta: 6.20€ 

Alunperin Gun Snarkin ja Nitroplusin visual novel -muodossa julkaistun tarinan on mangaksi sovittanut Hikaru Suruga. Se kertoo Titaanien sodassa esitellyn tiedustelujoukkojen kapteenin Levin tarinan ajalta ennen pääsarjan tapahtumia ja voi olla monelle tutumpi nimellä Attack on Titan: No Regrets. Kuinka Levistä tuli kapteeni juuri siihen joukko-osastoon, jonka työ armeijassa on kaikkein vaativinta? Kuinka hän ylipäätään tuli liittyneeksi armeijaan? Näihin kysymyksiin Levin tarina tuo valoa, kun nuori tiedustelujoukkojen sotilas Erwin Smith tapaa Levin ja tämän toverit pääkaupungin alla sijaitsevasta maanalaisesta kaupungista, jossa lainsuojattomat ja muut huono-osaiset elävät kurjaa elämäänsä.

Hajime Isayaman alkuteoksen tasolle Levin tarina ei yllä, vaan tuntuu kaikin puolin tätä keveämmältä luettavalta. Kertomuksen osalta tämä ei häiritse juurikaan, sillä onhan kyse alunperinkin pääsarjaa tukemaan tehdystä sivutarinasta. Levin tarina sopii niille, joille Titaanien sotakin maistuu, ja juuri heille se on tehtykin. Jos jättimäisten titaanien tapa runnella ja kurjistaa ihmiskuntaa kiinnostaa, kannattaa aloittaa itse pääsarjasta ja jatkaa Levin tarinan pariin siinä vaiheessa, kun on saanut käsityksen siitä, millainen henkilö Levi on ihmisiään tiedustelujoukkojen kapteenina.

Sen sijaan piirroksien kohdalla Levin tarinan matalampi taso suhteessa Titaanien sotaan häiritsee jo enemmän. Titaanien sodasta kaikkine puutteineenkin tekee seurattavan sen rujot - jopa rumat - piirrokset, jotka täydentävät tummanpuhuvaa tarinaa oivallisesti

Levin tarinan piirrokset kaipaisivat toimiakseen eloa, sillä nyt muuten hyvin tehdyt ruudut jäävät liikkeen tuntua vaille. Tämä häiritsee etenkin kohtauksissa, joissa käytetään tiedustelujoukkojen perusvälinettä vertikaalilaitteistoa. Surugan piirtämänä näyttää enemmänkin siltä, kuin ihmiset lentäisivät laitteidensa kanssa sen sijaan, että joutuisivat etsimään sopivan reitin ja paikan edetä apuvälineensä kanssa. Myös titaanien olemus Surugan piirtämänä on liian keveä, eivätkä ne tunnu samalla tavalla pelottavilta kuin Hajime Isayaman kynän kautta nautittuna.

Toisaalta tuntuu erikoiselta moittia Levin tarinan piirroksia, sillä alkuperäisessäkään sarjassa juuri tätä osa-aluetta ei voi kehua kovin onnistuneeksi. Hikaru Suruga voisi kyllä lainata Isayamalle osaamistaan anatomian osalta, mutta Titaanien sodan alkuperäisen tekijän luonnoksellisuus sekä tapa käyttää varjoja tuovat piirroksiin eloa. Tässä vertailussa voiton vie siis alkuperäisen rumuus, mutta tuskin Levin tarinaa sen vuoksi kannattaa jättää lukematta, ettei se samalla tavalla ruma ole...

Levin tarina siis tarjoaa eniten niille, jotka jo tuntevat Titaanien sotansa jollain tavalla. Päätarinan tasolle sarja ei pääse, mutta tästä tuskin kukaan suuresti yllättyy. Se on tehty täyttämään sarjan fanien halua oppia titaanien ja ihmisten tummasta maailmasta jotain uutta, mitä ei ehditä kertoa Titaanien sodassa. Näiltä osin homma onnistuukin tuomaan uutta niin valottaessaan nuoren Levin elämää kuin esitellessään myös kiinnostavan maanalaisen maailman, josta sarjan päähenkilö maanpinnalle ponnistaa.

Kokonaisuudessaan kaksiosainen Levin tarina jaksaa kiinnostaa kahden osan verran puutteistaan huolimatta ja on mukavaa nähdä, että Titaanien sota on Suomessa ilmesesti jonkin verran julkaisuna kannattanut, kun sen sivutarinakin päätettiin täällä julkaista.

Kaunahengen elämää

Emi Ishikawan Kummituskokelas on kahden pokkarin mittainen täysi tuntemattomuus Japanin laajoilta mangamarkkinoilta. Jos tästä joku oli kuullut jo ennen uutista sarjan suomennoksesta, voi hän kätellä itseään ja onnitella omistautuneisuudestaan.

Kummituskokelas (Ushiro no Hikaruko-chan / うしろの光子ちゃん)

Tekijä: Emi Ishikawa

Julkaisija: Sangatsu Manga

Suomennos: Suvi Mäkelä

ISBN: 978-952-16-1938-0

Luettu: 1/2

Hinta: 6.20€ 

Miten toimia, kun ympäröivä kaunahenkien yhteisö odottaa lupaavalta,  uudelta tulokkaalta täyttä panostusta ihmisten pelotteluun, mutta omat kyvyt tai tahto eivät vastaakaan odotuksia? Tähän ongelmaan joutuu etsimään vastausta nuorena koululaisena menehtynyt Hikaruko, joka ei osaa päästää täysin irti elävien maailmasta ja näin päätyy osaksi kaunahenkien maailmaa.

Niille, jotka ehkä odottivat Kummituskokelaalta pelottavampaa lähestysmistapaa aiheeseensa, sarja ei kaivattua tarjoa. Se ei ole samaan tyyliin tunnelmallinen kauhukattaus kuin Kesäyön tarinat tai yritä olla samalla tavalla synkistelevä kuin vaikkapa Saksinainen.

Sarjan päähenkilö Hikaruko ei millään halua asettua tavallisen kaunahengen saappaisiin, vaan hoitaa kummittelukeikat muilla konstein. Tätä kautta osoittautuu Kummituskokelas jos ei kauhuteemaa päälaelleen nostavaksi sarjaksi, niin ainakin sen kumoon kaatavaksi ja lähestyy sitä nurinkurisesti. Tekijä on selkeästi halunnut tehdä sarjakuvan, joka ottaa vaikutteita kauhun japanilaisista perustyypeistä, mutta ei silti pelota tippaakaan. Ja tässä Ishikawa kyllä onnistuu. Enimmäkseen Kummituskokelaan tapahtumat tuntuvat lukijasta hassuilta, kuten on siis tarkoituskin.

 

Jos kauhun tai edes pienen pelottavuuden puutteesta pääsee yli, voi sarjan silti mielikseen lukea ainakin kertaalleen. Kummituskokelaallakin on hetkensä, joista ensimmäisen puolikkaan hienoimpia on Hikarukon pelottelun kohteeksi joutuneen tytön ajautuminen kohti itsemurhaa. Vaikka sarja onkin varsin kepeä, väläyttelee se paikoin tällaisia vakavampiakin hetkiä.

 

Kummituskokelas on kepeä ja helppolukuinen mangasarja, jonka omimmakseen ottavat ehkä hieman nuoremmat mangan lukijat. Kovin syviin vesiin se ei väläyttelemiään raskaampia teemoja vie ja päällimmäisenä kantavana voimana siinä onkin hassuttelu, johon päädytään Hikarukon kummittelukeikkojen ratkaisun kautta. Toteutukseltaan Kummituskokelas on niin tekijän kuin julkaisijan osalta mukavaa perustasoa, joten niiden osalta lukeminen ei tyssää. Loppuun kootut japanilaisen kulttuurin erityispiirteitä valottavat viitteet ansaitsevat erityismaininnan. Ne on koottu selittämään oikeita asioita ja viittaukset tekstin joukossa ovat selkeät.